Lue keskustelun säännöt.
Eroaisitko sinä tästä suhteesta...
26.01.2012 |
Epäilen, että puolisoni on narsisti. En ole edes itse keksinyt sitä, vaan psykiatri ja psykologi esittivät tämän ajatuksen minulle pari vuotta sitten, kun jouduin hakemaan apua masennukseeni. Masennus taas oli seurausta siitä, että mieheni hankki uuden naisen ja aloitti hänen kanssaan seurustelun, kun lapsemme oli alle puolivuotias. Sain kuulla tästä suhteesta muualta. Suhteen syy oli mieheni mukaan se, kun olen niin rasittava ihminen vaatimukseni (kuten: toivon, että mieskin osallistuu lapsen hoitoon edes hiukan, toivon, että mieskin on joskus kotona jne), mutta kun minusta ei muuten pääse eroon niin tämä oli hänen ainoa mahdollisuutensa. Aikamme sitä jahkattiin, että mitä tehdään, minä halusin vielä yrittää, mies ei. Riuduin epävarmassa tilanteessa pari kuukautta, kunnes en enää kestänyt, olinhan väsynyt myös siitä, että olin aivan yksin pienen lapsen kanssa. Hain sitten apua ja sainkin sitä, masennuslääkkeet ja kuuntelijan, itselleni "diagnoosin" läheisriippuvuudesta. Mies järkyttyi, kun käskin pakata ja lähteä. Lopulta hän kuitenkin manipuloi itsensä takaisin kotiimme ja elämääni, toinen nainen kyllä jäi kuvioista.
Hetken aikaa oli suht onnellista, ensimmäistä kertaa suhteessamme. Mies selvästi tsemppasi. Mutta kuinkas ollakaan... Nyt tilanne on se, että mies venkoili teinipoikansa meille asumaan; pähkinänkuoressa; en saisi olla näkyvä kodissamme, ainoa virkani on siivota ja passata, en saa tietenkään edes vaatia muita osallistumaan tai huomauttaa, että jotain tasapuolisuutta voisi olla. En ole viime aikoina edes viitsinyt mainita tällaisista, koska jokaisesta pienestäkin kommentista minua aletaan halveksia ja riitahan siitä seuraa.
Mies on taas osoittanut merkkejä mustasukkaisuudesta (en saisi olla pidempään töissä, aina kun olen netissä saan kuulla vihjailuja "feisbuuk-jätkistä" jne.)
Kaiken huippu on se, että mitä tahansa vähänkään poikkipuolista sanon, niin hänen vakiovastauksensa on luokkaa "hae niitä masennuslääkkeitä ja hoitoa, kun se on ainoi mikä sulle auttaa, että tuo elämä ei olisi noin vaikeaa". Onko normaalia, että jos mainitsen vaikkapa siitä, että kengät on pitkin eteisen lattioita (siis puhumalla aivan normaalisti, ei mitään raivokohtausta...) niin miehen mielestä olen sairas ja minun pitäisi hankkia mielialalääkkeet, kun "eihän tuo ole normaalia".
Mikä ihme on normaalia...!!?? En todella enää itsekään tiedä.
Viimeisin oli eilinen, kun pahoitin mieleni kun en saanut hakemaani ylennystä. Olen tavoitellut sitä jo vuosia ja nyt sen piti olla aika varmaa. Olin illan vähän apea, mutta nukkumaanmennessä tirautin pari kyyneltä (en siis vollottanut kurkku suorana). Miehen kommentti siihen oli: "lopeta tuo vollottaminen, ei helvetti ole normaalia, että lähes kolmikymppinen ihminen vollottaa tuollaista asiaa. Hakisit niitä masennuslääkkeitä, että pärjäät". Oikein lyö lyötyä. Onko tuollainen normaalia empatiaa? Onko se epänormaalia, että tunteet purkaantuu mulla joskus?
Anteeksi tämä Pitkä avautuminen, toivottavasti joku kuitenkin osaisi kertoa vaikkapa omista kokemuksistaan.
Tilannehan on nyt pitkään ollut se, että olen miettinyt, että en halua tällaista suhdetta, missä minua mitätöidään päivittäin. Mies kihlasi minut, mutta ei itse pidä sormusta, koska on kuulema heittänyt sen jonnekin erään riidan aikana (en usko). En saanut syntymäpäivänäni enkä jouluna mitään lahjaa viime vuonna - en ole kuulema ansainnut. Itse kuitenkin ostin hänelle usean sadan euron arvoiset lahjat, joten olisin nyt jotain odottanut. Ja mies tiesi, että odotin jotain, olin sen kyllä maininnut jopa. Mielestäni toimin ja olen aivan normaalisti, mutta silti saan jatkuvasti kuulla vähättelyä ja arvostelua, piilovittuilua jopa. Tuntuu, että mies on taas huomannut päässeensä minusta niskan päälle ja käyttäytyy sen mukaisesti.
Mutta miten pääsen tästä eroon..?? Meillä on 3-vuotias lapsi, joten pakko on hänen takiaan olla tekemisissä. Voin myös kuvitella, että mies yrittää siinä vaiheessa kaikkensa, ettemme laittaisi lusikoita jakoon. Mistä mulle löytyy voimia vastustaa, varsinkin sitten kun se ikävä on kovimmillaan? Mistä sitä saisi voimaa uskoa, että elämä kantaa ja parempaa on luvassa...
Kommentit (28)
Eihän teinin tartte mennä sinne nytkään ja huomio naputuksia EI tarvitse kuunnella eikä niitä tarvitse analysoida eikä niihin tartte vastata. Miksi et suojele lastasi vaan laitat lapsen aikuisen manipuloitavaksi?
---Tässä sitä vaan nyt sit mennään eteenpäin ja toivotaan, että muutama vuosi menee nopeaan. Jolloin teini ei omien sanojensa mukaan mene sinne enää koskaan. Hän myös on sanonut vihaavansa isäänsä ja toivovansa sen kuolemaa---
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eikä isommankaan lapsen. Ei herää lasten kanssa koskaan aamuisin ym. Kotityöt teet minä. Mies on ollut muuten ihan mukava niin jotenkuten olen jaksanut. Nyt kuitenkin vauva on kroonisesti kipeä ja olen huolissani/väsynyt. Yhtenä aamuna pinna katkesi kun mies kömpi 12 aikaan petistä ja mulkaisi itkevää vauvaa vihaisena. Aloin huutaa että joskus voisi mieskin auttaa lasten kanssa. Totesin myös että olen varmaan vähän masentunut kun arki uuvuttaa. Mies huusi takaisin että lähtee hakemaan avioeron. Sitten paiskasi ulko-oven kiinni ja lähti jonnekin muutamaksi tunniksi. Että näin meillä. Ilmeisesti miehet on aika itsekkäitä ja kokevat usein, että naisen työ on hoitaa lapset ja koti ja olla valittamatta ikinä mistään.
Onko totta, että ette todellakaan ymmärrä masennuksen johtuvan huonoista kotioloista?
Enkä nyt lapsuuttanne tarkoita, vaan nykyistä tilannetta.
Olen tavannut jossain suljetulla osastolla naisen, joka oli siellä ilmeisesti miehensä vuoksi, kun ei enää jaksanut sitä moittimista, vaatimista, alistamista.
Olisiko sittenkin helpompaa elää yksinhuoltajana, ilman sitä "isoa lasta", vaatimuksia, moitteita, alistamista ja mikä tärkeintä, ilman masennuslääkkeitä? Miettikää edes hetki!
mutta jos on, niin voit pyytää pankilta vaikka lyhennysvapaata vuotta. Maksat silloin korkoa ja vastiketta, mutta et lyhennystä. Sitten painelet töihin. Ja sen asunnon voit myydä vaikka tänään, ja silloin on äijän vaan lähdettävä. Te kun ette ole naimisissa. Heitä ulos, ihan lapsesi takia. Äläkä ota uutta äijää, ennenkuin olet istunut tilittämässä pitkät terapiat. Nimittäin lankesit häneen ehkä juuri lapsuutesi tuottaman heikon itsetunnon vuoksi. Narsisti etsii mielellään kumppanikseen naisen, jolla on heikko itsetunto ja joka on sen vuoksi altis imartelulle. Vahvaa kun ei voi nujertaa, koska se lähtee ajoissa.
Lisään tuohon, että käyn kyllä töissä, minulla on vakituinen paikka ja tienaan bruttona hieman alle 2000 € kuussa -> ei se mikään huippu ole, mutta luulisin, että pärjäämme. Olen ajatellut, että kävisin pankissa muuttamassa lyhennyksiä pienemmiksi, se varmasti vähän helpottaisi. En jää aivan pulaan tällä kertaa. Silloin jäin kun mies lähti toisen mukaan ja sain vain kotihoidon tukea (halusin hoitaa lapsen vuoden ikään kotona), elimme käytännössä Visalla silloin.
Meilläkin menee noin, että jos lapsi itkee niin isä sanoo vain, "älä höpötä, ei sulla ole mikään hätänä/ei tuo käynyt kipeää". Kerrankin vahingossa huitaisi lasta päähän jollain ja lapsi alkoi itkemään (tietysti säikähtikin), mies ei reagoinut millään lailla. Minun piti ärähtää, että ota nyt syliin se ja puhalla ja Pyydä Anteeksi, sano, että oli vahinko. Sitten vasta toimi... Ärsyttää tuollaiset.
Tein miehestä +/- listan; siinä oli 4 plussaa (joista kahden perässä ?) ja noin 30 miinusta. En keksinyt plussia enempää... Järkihän sen jo sanoo, että ei ihminen voi sen muutaman positiivisen puolen avulla tuntea itseään onnelliseksi, jos niitä negatiivisia on noin kovin paljon. Viihdyn töissä paremmin, kuin kotona, töissä ei sentään vittuilla... Tervettä...
Sanoin miehelle eilen, että toivon, että voimme olla puheväleissä ja aikuismaisesti lapsen vuoksi erosta huolimatta (vastaus oli tottakai ja jokin kommentti, joka oikeastaan piilokumosi tuon tottakain). Innoissaan tuo sanoi olevansa, kun SAA lähteä. Ja kun sanoin, että onhan tässä kuitenkin mahdollista, että elämää on vielä 50 vuotta edessä niin en näe syytä, miksi olisi syytä elää se kituen, jos kumpikaan ei kerta ole onnellinen. Miehen kommentti; "yhdessä tuskin olisi niin montaa vuotta edessä" eli suomeksi; hänen kai pitäis tappaa itsensä tai minut, kun olen niin sietämätön...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä vikaa sinussa on?
En osaa vastata teidän riitoihin. Esim. milloin itkusi on liioiteltua ja mitä mies siihen vastasi ja mitä sanot tässä hänen sanoneen. Perustelut kun voi vähän kärjistyä omassa nupissa.
Sinuna puhuisin tunteistani miehelle. Rakastatteko toisianne?
Tahtoisitko että lapsesi elää samanlaisessa suhteessa ja toimii kuten te?
Säälittävä suhde, se on ainoa mitä sanon. Jos et ota miestäsi tähän kommentoimaan niin ei tässä kannata jatkaa aihetta koska kerrot vaan oman kokemuksesi.
Mitä vikaa sinussa on? En osaa vastata teidän riitoihin. Esim. milloin itkusi on liioiteltua ja mitä mies siihen vastasi ja mitä sanot tässä hänen sanoneen. Perustelut kun voi vähän kärjistyä omassa nupissa. Sinuna puhuisin tunteistani miehelle. Rakastatteko toisianne? Tahtoisitko että lapsesi elää samanlaisessa suhteessa ja toimii kuten te? Säälittävä suhde, se on ainoa mitä sanon. Jos et ota miestäsi tähän kommentoimaan niin ei tässä kannata jatkaa aihetta koska kerrot vaan oman kokemuksesi.
En kai ole väittänytkään, ettei minussa ole koskaan mitään vikaa? Mutta kuten mies sanoi eilen, kaikki riidat alkavat minusta. Jos olen töissä pidempään sovitusti niin myöhemmin saan kuulla, että olenkin ollut jossain "huoraamassa", jos olen kotona niin saan kuulla, että olisi parempi, että olisin töissä, enkä häiritsemässä häntä ja teiniään. Vaikka olisin miten päin ja tekisin kaikki, kuten mies toivoo, niin hän löytää uuden aiheen, jolla nujertaa minua. Olen kyllä muuttunut ja yrittänyt kaikkeni meidän vuokseen, hän ei ole muuttunut kuin pahempaan suuntaan. Keskusteltu on. Oikeammin minä keskustelen, hän kuuntelee ja lopuksi haukkuu minut. Kuten eilen, kun sanoin, että olen kauniisti pyytänyt, ettei teinin ulkourheiluvälineet olisi viikosta toiseen keskellä eteisen lattiaa, vaan sovitusti varaston puolella. Hänen mielestään ne ovat elämisen jälkiä, jotka kuuluukin näkyä (urheiluvälineet, mailat, luistimet sisätiloissa lattialla? Ei minun käsityksen mukaan). Mikään perustelu ei riitä, olen sanonut, että teinin pitäisi huolehtia, ettei hänen lääkkeet, kolikot, muovipussit, luistimet ilman teräsuojia olisi LATTIALLA, koska tässä taloudessa on myös pieni lapsi, jolle ne voivat olla vahingollisia. Olenko sitten paha ihminen, jos haluan huolehtia, että oma lapseni on turvassa KOTONAAN? No joka tapauksessa, sekin kun sanoin urheiluvälineistä lattialla, kääntyi niin, että minä haukun hänen lastaan. Sekin kääntyi noin ja minua vastaan.
Enkä kyllä itkeskele joka päivä, ehkä muutaman kerran vuodessa. Kai minulla tunteet saa olla?
Ja tässä on nyt kysymys minusta ja minun elämästäni, miksi pyytäisin miehen kommenttia? Ne joka tapauksessa olisivat edellä mainitus kaltaisia. Joka tapauksessa aion hänestä erota ja kirjoittaa tänne, jos haluan..
Kiitos kommenteista, etenkin niistä kannustavista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos näistä. Mukava huomata, että ihmisten sympatiat ovat ennemmin minun ("mielenvikaisen") puolellan, kuin herra täydellisyyden. Juttelin tänään muutaman ystävänikin kanssa tilanteesta ja jokainen on ollut samaa mieltä "jätä se.."
Mieheni on nykyään aivan hyvä isä, kyllä hoitaa lastamme ns oman osansa. Vauvana ei hoitanut, vaan hoidatutti mulle kaikki yöt ja päivät, eikä välittänyt vaikka lopulta itkin uupumistani ja sitä, kun vallitseva olotila alkoi olemaan sellainen, että jouduin todella ponnistelemaan itseni kanssa, että en tee lapselle mitään. Tuolloin pyysin apua neuvolastakin, mutta mitään ei sieltä herunut. Tuolloin ensimmäistä kertaa taisin todella tajuta, että eihän tuolla ihmisellä ole empatiakykyä minua, eikä lastaan kohtaan. En usko, että lapsesta joutuisi tappelemaan... Kun olimme erossa silloin aiemmin niin eipä hän lapsen perään kysellyt ja viikkoja meni. En oikein tiedä, välittääkö hän lapsesta vai ei? Raskauteni silloin aikoinaan oli meille yllätys ja olin onnellinen ehkä ensimmäiset pari kuukautta vauvamahani kanssa. Silloin kuitenkin kuvioihin tulivat väitteet, että lapsi olisikin toiselle miehelle. Esim. kun kysyin onko mies ollut vaalea lapsena (kuten itsekin olen ollut) niin kommentti oli "jaahas, vai sinisilmäinen pellavapää sieltä on tulossa &%&¤=%&=", tämä minun kuvitteellinen salarakkaani oli näet vaalea. Kun lapsi syntyi, hän kiristi minua tunnustamisella (emme siis ole naimisissa)... Minun piti hyväksyä hänen haluamansa nimi lapselle, muuten ei tunnusta eikä anna sukunimeäänkään käyttää... Ristiäisten jälkeen aina kun riitelimme niin mies heitti minulle tämän "olet pakottanut minut tunnustamaan tuon lapsen, olet niin hyvä manipuloimaan minua, kyllä sitä kadun"; toistuvasti. Kaiken huippuhan on se, että lapsi on ilmetty isänsä. Olisi vain pitänyt silloin vaatia suoraan niitä verikokeita, eikä edes suostua neuvottelemaan´nimiasiasta jne. Olen ollut liian kiltti ja pyrkinyt ymmärtämään.
Silloin kun meillä on ollut parempia hetkiä niin olen halunnut toista lasta. Tai tavallaan haluan nytkin, mutta en tämän mieheni kanssa tosiaankaan :) Tätäkin asiaa mies käyttää kiristämiseeni. Eli kun haluaa jotain, esim tuon teininsä meille asumaan, niin lupaa, että saan toisen lapsen, tottakai. Mutta kun jälemmin kyselin tämän lupauksen perään, niin hän ei kuulema ole koskaan sellaista luvannutkaan, olen kuvitellut sen..? Tiedän kyllä itse mitä ollaan puhuttu ja mitä ei, mutta hankala niistä on keskustella, kun toinen hankaa, että olen kuvitellut kaiken tai muistan omiani. Ja toista lastahan minun on aivan turha haaveilla, sillä eihän hän tällaisen hullun kanssa enempää lapsia halua, kun en pärjää ensimmäisenkään kanssa.
Joku ihmetteli mikä saa pysymään tällaisessa suhteessa. Minulla ne asiat ovat sellaisia, että en esimerkiksi koskaan halunnut/kuvitellut olevani isona yh. Olen itse rikkonaisesta perheestä, jossa isä oli lääkkeitä ja alkoholia sekaisin käyttävä, loppuvuosinaan aivan riutunut ja masentunut ihmisraunio. Isä teki itselleen pitkitetyn itsemurhan vahingoittamalla itseään sekakäytöllä. Isä oli kuitenkin minulle rakas ja olen aina ollut sitä mieltä, että vanhempieni ei olisi pitänyt erota, sillä siitä alkoi molempien alamäki ja meidän lasten kurjuus. Ymmärrän sen nyt aikuisena, että heidän suhteensa ei ollut koskaan terveellä pohjalla; äitikin on jollain tavalla maanis-depressiivinen tapaus ja sai isästä esiin ne huonot ja väkivaltaiset puolet. Äitini vielä elää, mutta tuskin pitkään, sillä hänen elämänsä on pyörinyt täysin viinan ympärillä jo 20 vuotta! Näihin kotioloihini verrattuna siis meidän perhe-elämämme on suht normaalia... Ja mieheni on uskomatonta kyllä turvallisin ihminen, ketä minulla on! Tai niin kuvittelin silloin alussa, kun hän minut hurmasi huomaavaisuudellaan, hellyydellään ja kiltteydellään (??). Lisäksi minun vaakakupissani painavat taloudelliset seikat (joudun elämään kädestä suuhun, jos tai siis KUN laitan miehen kävelemään kodistamme), enkä saa toimeentulotukea tai asuntotukea, sillä asumme omistusasunnossa. MINUN omistusasunnossa. Jos kysymys olisi siitä, että itse lähtisin niin olisin jo lähtenyt, mutta tässä tapauksessamme mies ja teini pitäisi saada ulos tästä asunnosta, joka on MINUN ja lapseni koti. Lisäksi minua huolettaa se, että koska miehen apuun ei voi luottaa, niin joudun pärjäämään yksin siitä lähtien. Niinkuin aiemmin kävi jo ilmi, niin lapsellamme ei tosiaankaan ole mummolaa, jonne mennä hoitoon.
Yritin jo tänään puhua äijää pihalle. Mutta se metkuilu ja pääni kääntäminen on jo käynnissä. Minut on niin helppo vakuuttaa, että tuntuu jo nyt, että onko tuo sittenkään niin paha... AArgh!Mies sanoo, että olisi jo lähtenyt, mutta en päästä, kun sanon, että senkus painut, niin säikähtääkin ja kääntää kelkkansa, eikä olekaan lähdössä minnekään. Sanoin, että en ole onnellinen, ei ole hänkään jne. Tivasin häneltä ratkaisua, mutta ei hän uskalla sanoa, että erotaan, koska tietää, että en enää peruuta sitä. Olen alkanut ymmärtää hänen ajatusmaailmaansa... Hän menettää otettaan minuun, kun osoitan vahvuutta ja varmuutta.
Sen verran mitä olen tutustunut narsismiin, niin onhan miehellä selvästi niitä piirteitä, mutta ei pahimmanlaatuisena, en usko. Toisaalta se oli helpottava tieto (en sitten olekaan hullu ja täysin mahdoton ihminen), toisaalta raskas tieto, sillä ei tuo ihminen tuosta muutu, vaikka yrittäisin mitä. Olen kuitenkin joskus ollut sitä mieltä, että hän on minulle se oikea.
... enkä tosiaan aio hankkia masennuslääkkeitä enää vain siksi, että olisin sopivan turtunut pärjäämään perheeni kanssa. Olen ajatellut asiaa ja todennut, että eihän siinä ole mitään järkeä, ei ole oikeanlainen perhe, jos sitä ei pysty katselemaan ilman lääkitystä...
Aikaisempaa masennuslääkitystä en kuitenkaan kadu, sillä tarvitsin sen todella ja se auttoi minut pahimman yli, kun en pystynyt nukkumaan moneen viikkoon, enkä syömään,laihduin yli 10 kiloa ja olen muutenkin normaalipainoinen. Olin silloin vauvan kanssa kotona ja tuntui, että seinät kaatuvat päälle, kun mies päättikin lähteä toisen mukaan täysin meistä piitttaamatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
yhteisen lapsemme narsistisia taipumuksia omaavalta mieheltä.
Ainoo miinus on se, että teini on nyt yksin isänsä kanssa. Menee sinne velvollisuudentunnosta, jotta ei tartte kuunnella isänsä naputusta yhteisen ajan puutteesta.
Joteniin tuntuu pahalta kun näkee, että teini ei viihdy siellä lainkaan. Kuulee ikäviä juttuja ja miehen lausahduksia. Mieluiten teini ei menisi sinne lainkaan, mutta sitten sitä vasta sanomista tuleekin. Tässä sitä vaan nyt sit mennään eteenpäin ja toivotaan, että muutama vuosi menee nopeaan. Jolloin teini ei omien sanojensa mukaan mene sinne enää koskaan. Hän myös on sanonut vihaavansa isäänsä ja toivovansa sen kuolemaa.
Huh, samoja sanoja, joita minä olen vuosikausia pyöritellyt mielessäni.
Kyllä se mies siis ehtii aika hyvin myös myrkyttää sitä pienokaista tapaamisissaan.Surullista mutta totta. Henkistä alistamista kun ei kellekään voi sitten todistaa. Pitää vaan toivoa, että sinunkin lapsi kasvaa vahvaksi teiniksi. Tuon takia odotin omaa eroani siihen asti, että lapsemme on 15-vuotias. Samaa en tokimtoivo kenellekään, mutta haluan herätellä, että ei se eroon pääseminen tarkoita kuin sinua..
tee palvelus itsellesi ja lapsellesi ja jätä mies. Sulla ei ole oikeasti mitään syytä jäädä tuollaiseen suhteeseen. Voimia nainen! ole rohkea - se kannattaa!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla kanssa samanlaista taustaa ja suunnilleen teini ja minä olen saanut ihan ammattilaiselta neuvon puolustaa lastani ja opettaa häntä puolustamaan itseään. Tuonikäistä ei voi enää pakottaa eikä hänen ole pakko tehdä jos ei halua. Ja tämä koskee etävanhemman tapaamisia. Ei teinit muutenkaan vietä paljon aikaa vanhempiensa kanssa.
Vaikka tulisi sanomista. Se pitää oppia kestämään.
Ne ovat vain sanoja. Kannusta lastasi ottamaan etäisyyttä, jos hänellä on paha mieli.
Tsemppiä!
yhteisen lapsemme narsistisia taipumuksia omaavalta mieheltä.
Ainoo miinus on se, että teini on nyt yksin isänsä kanssa. Menee sinne velvollisuudentunnosta, jotta ei tartte kuunnella isänsä naputusta yhteisen ajan puutteesta.
Joteniin tuntuu pahalta kun näkee, että teini ei viihdy siellä lainkaan. Kuulee ikäviä juttuja ja miehen lausahduksia. Mieluiten teini ei menisi sinne lainkaan, mutta sitten sitä vasta sanomista tuleekin. Tässä sitä vaan nyt sit mennään eteenpäin ja toivotaan, että muutama vuosi menee nopeaan. Jolloin teini ei omien sanojensa mukaan mene sinne enää koskaan. Hän myös on sanonut vihaavansa isäänsä ja toivovansa sen kuolemaa.
Huh, samoja sanoja, joita minä olen vuosikausia pyöritellyt mielessäni.
Kyllä se mies siis ehtii aika hyvin myös myrkyttää sitä pienokaista tapaamisissaan.Surullista mutta totta. Henkistä alistamista kun ei kellekään voi sitten todistaa. Pitää vaan toivoa, että sinunkin lapsi kasvaa vahvaksi teiniksi. Tuon takia odotin omaa eroani siihen asti, että lapsemme on 15-vuotias. Samaa en tokimtoivo kenellekään, mutta haluan herätellä, että ei se eroon pääseminen tarkoita kuin sinua..
Luepa tuo kirjoituksesi. Eipä muuta.
p.s tai no LUEPA SE KIRJOITUKSESI vaikka ihan uudestaan. Jos sen jälkeen tekee mieli valittaa täällä, alennu kohtaloosi.
Sulla on vaan yksi elämä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mallia sille kuinka perheessä eletään mutta ap sulla on vastuu sun lapsen perheestä.
Sun miehesi ei anna sulle normaalia perhe-elämää koskaan ja teidän lapsi saa aivan vinoutuneen kuvan parisuhteesta jossa toinen uhkailee mielialalääkkeillä jos äiti sanoo siivoamisesta.
Ap juokse! pelasta lapsesi ja itsesi; mies ei muutu ikinä.
osaa auttaa. Kannattaa ottaa sinne yhteyttä. Heillä on kokoontumisia pienilläkin paikkakunnilla, vertaistukea on siis saatavissa.
Yleensä huono liitto narsistin kanssa paranee vain sillä, että se uhri ottaa ja lähtee. Ja toipuminen saataa viedä vuosia. Mutta itsetunto ja onnellisuus on rakennettavissa takaisin, tiedän sen kokemuksesta, aikaa ja työtä se vaatii kyllä.
Tsemppiä sinulle.
Ap, huh... Kirjoitin jo aiemmin, että kuulostaa pelottavan tutulta, ja tuo toinen kirjoituksesi sai minut entistä enemmän sille kannalle. Täsmää niin hyvin minun entisen elämäni kanssa!
Myös minun mieheni oli (on?) ihan hyvä isä, noin ulkoisin puolin. On tärkeää, että tytöllä on puitteet kunnossa, kuivat ja lämpimät vaatteet, ruokaa ja mahdollisuus harrastaa yms. Mutta se empatian puute, se ulottuu kyllä lapseenkin. Ei mies häntä osannut koskaan lohduttaa, kunhan kivahti että "ei varmaan sattunut, lopeta itku", tai jos oltiin ihmisten ilmoilla, niin silloin kyllä hyvin vieraskoreasti halaili ja lohdutti... Itsekin tajusin tämä empatian puutteen oikeastaan vasta raskauden aikana, miestä ei kiinnostanut koko raskaus (vaikka yhteinen hanke olikin), ei minun tilani, vointini, ei ennen eikä jälkeen synnytyksen. Lapsi oli minun hoidettavana, yhden ainoan kerran muistan, kun romahtamispisteessä itkin, kuinka en ole saanut nukkua kuukausiin yhtä kunnon yötä, silloin mies säikähti ja lähti heti aamusyötön jälkeen parin tunnin vauvalenkille. YHDEN kerran! Ja minä jotenkin ajattelin, että "onpa se sentään ihana ja osallistuva isä". Niin kiitollinen sitä oli siitä yhdestä kerrasta... Ja juu, lapsesta ei tarvinnut minunkaan tapella, ei puhettakaan että mies olisi halunnut mitään ylimääräistä ajanviettoa tyttärensä kanssa (olen kyllä tarjonnut noin tapaamissopimuksen ulkopuolellakin).
Ja samoin yksi syy, joka minua piti suhteessa niin pitkään, oli juuri tuo, etten halunnut olla yh. Olen itse myös rikkonaisesta perheestä ja kyllä se isän puute on jollain tavalla läpi elämän minua painanut, ja halusin säästää lapsen siltä. Kodin ilmapiiri alkoi olla kuitenkin lopulta niin raskas ja minun vointini niin huono, ettei epäilystäkään, kumpi olisi parempi vaihtoehto.
Materia ei ikinä ole ollut minulle erityisen tärkeää, mutta kyllähän talous miehen kanssa oli hyvässä kunnossa. Se ei kuitenkaan ollut sen arvoista, että olisin jäänyt. Hyvin me tullaan toimeen minunkin palkallani! Isä maksaa luonnollisesti minimit, kun ei mulla ollut voimaa siinä vaiheessa alkaa vääntämään, no eipä tarvi urputtaa että joutuisi "elättämään" meitä!
Tuntuu, ettet erityisemmin voi luottaa miehesi apuun nytkään? Eikä minullakaan ole mitään mummolaa (omat vanhempani asuvat kaukana), johon tukeutua, kyllä sitä vaan pärjää kun asennoituu siihen. Ja voithan kasvattaa tukiverkostoa käymällä kerhoissa tms.
Eli usko pois, kaikki (teko)syyt jäämiseen ovat tuttuja, läpi kävin niitä noin 3 vuoden ajan eroa harkitessani. Lapsen onni tulee minun onneni edelle, miten pärjään taloudellisesti + käytännössä, minä olen kuitenkin tuon miehen lapseni isäksi valinnut, ei ole sopivaa rikkoa lapsen perhe, jos yritetään vielä, onhan se välillä ihan kivakin, yritetään muuttua, käydään terapiassa, sopeudun ja nielen enemmän...
Tosiasia kuitenkin on, että meillä tosiaan on vain tämä elämä. En minä ole tosiaan mikään ensimäisenä eroon yllyttäjä, onhan ydinperhe ihana mahdollisuus, mutta joskus sen ylläpitäminen vaan ei ole mahdollista. Sinä tiedät parhaiten, onko se sitä sinun tapauksessasi. Haluan vaan sanoa, että sinulla (ja lapsellasi) on myös mahdollisuus olla onnellinen, mutta ilmeisesti niin ei tule tapahtumaan tuossa suhteessa...?
Tsemppiä!
mutta jos on, niin voit pyytää pankilta vaikka lyhennysvapaata vuotta. Maksat silloin korkoa ja vastiketta, mutta et lyhennystä. Sitten painelet töihin.
Ja sen asunnon voit myydä vaikka tänään, ja silloin on äijän vaan lähdettävä. Te kun ette ole naimisissa.
Heitä ulos, ihan lapsesi takia. Äläkä ota uutta äijää, ennenkuin olet istunut tilittämässä pitkät terapiat. Nimittäin lankesit häneen ehkä juuri lapsuutesi tuottaman heikon itsetunnon vuoksi. Narsisti etsii mielellään kumppanikseen naisen, jolla on heikko itsetunto ja joka on sen vuoksi altis imartelulle. Vahvaa kun ei voi nujertaa, koska se lähtee ajoissa.
... minusta raskainta taitaa olla se, kuinka hän kääntää heikkouteni minua vastaan. Esimerkiksi sen, että olen joskus joutunut turvautumaan masennuslääkkeisiin. VAIKKA syyhän oli siinä, että hän epäreilulla tavalla petti ja hylkäsi meidät, kun lapsemme oli aivan pieni ja olisin tarvinnut tukea, enkä todellakaan olettanut, että silloin lähdetään läiskimään. Se tuli täysin puun takaa ja sai mieleni järkkymään. Olenko siitä syystä perustavanlaatuisesti hullu, en kai..
Tiedät varsin hyvin, ettei tilanne ole normaali. Suhteesta olisi kannattanut lähteä jo hyvän aikaa sitten.
miten joku voi roikkua jossain tuollaisessa suhteessa/ihmisessä. En vaan millään ymmärrä. Saatko jotakin nautintoa kun haukutaan? Tosin ystäväni oli vuosia samassa tilanteessa, jossa mies toi jopa toisen naisen heidän vuoteeseensa eikä ystäväni vieläkään ymmärtänyt sanaa ero.
Lapsi kärsi valtavasti ja on katkera vanhemmilleen. Lopulta minun piti rumasti haukkua ystäväni, jotta ero saatiin aikaseksi. YÄK miten iletti! Mieleni teki kyllä lyödä ystävääni.
Erosta on nyt kulunut vuosia ja ystäväni on uudessa avioliitossa ja suorastaan onnellinen! Tässä yksi purkaus sivustakatsojalta!