Kysymys paniikkihäiriötä sairastaville: Rajoittaako sairaus jotain asiaa elämässäsi?

Jep, pelkkä kotoa lähteminen voi pahimman kohtauksen aikana olla suorastaan mahdoton tehtävä. Ihan jo kaupassa tai kirjastossa tms. paikoissa käymistä olen joutunut rajoittamaan radikaalisti. Kassoilla asioiminen on ihan tuskaa edelleen, lääkkeistä huolimatta. Edelleen joudun monesti tsemppaamaan itseäni että pääsen ovesta ulos ja tarkistan ikkunasta/ovisilmästä että reitti on selvä (kuulostaa ihan kauhealta, mutta näin tosiaan tapahtuu).



Kärsin lievästi sosiaalisten tilanteiden pelosta (yhdistettynä massiiviseen esiintymisjännitykseen) ja siitä johtuvasta ahdistuksesta johon reagoin paniikkikohtauksen tavoin. Ennen jännitystä poistavia ja lieventäviä lääkkeitä elämäni oli jopa tätäkin rajoittuneempaa. Esim. yritin kuumeisesti keksiä tekosyitä, miten voisin välttää vaikkapa juhliin menemisen. Siellä tarjoillut alkoholiannokset poistivat onneksi jonkin verran jännitystä, mutta niiden ensimmäisten annosten juominen oli käsien tärinän vuoksi lähes mahdoton tehtävä...

Kumpa sitä osaisi vain olla itselleen armollisempi, ei välittäisi omista "vioistaan" tai siitä, mitä muut musta kulloinkin ajattelevat.

kun vihdoinkin pääsee niin pystyy hetken nauttimaan siitä että edes pääsi kunnes iskee paniikki ihmisten ilmoilla varsinkin jos ei pääse liikkumaan nopeasti pois tilanteesta.Hankaloittaa jopa kavereiden kanssa ulos lähtöä sekä lasten synttärikutsuille lähtemistä.Ainoa mikä auttaa rentoutumaan olisi alkoholi tai rauhottavat mutta lasten kanssa ei niitä suvaita.Pää räjähtää pian tämän asian kanssa =)

Pahiten siten etten kykene kokopäivätyöhön ja opiskeluhaaveet olen saanut unohtaa...käyn vain tutuissa paikoissa. Rauhoittavia syön pahimpina aikoina, välillä olen joutunut myös psykiatriselle osastolle..

Pahiten siten etten kykene kokopäivätyöhön ja opiskeluhaaveet olen saanut unohtaa...käyn vain tutuissa paikoissa. Rauhoittavia syön pahimpina aikoina, välillä olen joutunut myös psykiatriselle osastolle..

mikä kokopäivätyössä olisi sinulle pahinta/raskainta?

Vaikka hyvällä menestyksellä olen ammattiin opiskellutkin (sekä sen lisäksi approja yms) opiskelu ei ikinä, koskaan ole ollut nautittavaa. Vain oman ahdistuksen hallintaa ja siinä sivussa oppimista :(



Kipeä asia minulle on, että suurelta osin ahdistuneisuuteni vuoksi korkeakouluopintoni jäivät kesken.

Pahiten siten etten kykene kokopäivätyöhön ja opiskeluhaaveet olen saanut unohtaa...käyn vain tutuissa paikoissa. Rauhoittavia syön pahimpina aikoina, välillä olen joutunut myös psykiatriselle osastolle..

mikä kokopäivätyössä olisi sinulle pahinta/raskainta?

Teen osa-aikatöitä ja olen kokeillut viimeisten vuosien aikana kokopäivätyötä mutta aina uuvun ja romahdan ja paniikkioireet tulee vahvana päälle. Minulla on siis myös uupumistaustaa ja väsymys laukaisee paniikkioireet erittäin helposti.

kaupassa en käy, sosiaaliset jutut ei kiitos, opiskeleen en voi mennä... täytyis hommata lääkitys

Pahimmassa vaiheessa rajoitti leffassa, teatterissa, bussissa, tentissä jne käymistä eli "suljetuissa paikoissa" kohtaus iski.



Nyt koen ainoastaan lentokoneen välttelyn arvoiseksi eli rajoittaa matkustamista, mutta toisaalta ei olisi muutenkaan tullut matkustelluksi, joten käytännössä en ole joutunut luopumaan mistään.



Ai niin, sen verran "hankaloittaa", että varaan aina reunapaikan leffasta, teatterista jne. Mutta ei se ole vaiva ollenkaan.



Takana vuosien sitkeä treenaaminen ja itsensä altistaminen - olen onnellinen, että olen tähän pisteeseen päässyt!

se on jotenkin niin epäreilun kuuloinen oireyhtymä. Tuska voi paniikkikohtauksessa olla todella sietämättömän ahdistava ja lisäksi monella on vielä häpeän tunteita.



Ihana kun tuossa joku kirjoitti, että oppisipa olemaan armollisempi itselleen.

On aina syytä muistaa, että kukaan ei valitse itselleen paniikkihäiriötä. Se on virhekoodi aivoissa siinä missä vaikkapa epilepsiakin. Silti juuri kukaan ei syyllistä itseään epilepsiasta, mutta usein paniikkihäiriöisillä on syyllisyyden tuntoja, koska se paniikki ei ole "totta" vaikka se sillä hetkellä kokijalleen todellakin on.



Yritetään hyväksyä itsemme hellyydellä, lempeydellä ja armollisuudella ja nauttia siitä, missä elämässä voi, vaivasipa itse kutakin ihan mikä tahansa henkinen ruhje

Ihmispaljouden ja hälinän keskellä saattaa iskeä pienimuotoinen paniikki ja tilanteesta on päästävä pois, mutta en katso että se oikeestaan rajottaa mitään. Ja kahvia en voi juoda niin paljon ku tahtoisin.



Oon kehitellyt itselleni paniikkihäiriön epilepsian kautta varmaan.. Ne kohtaukset on niin samanoloisia. Kun sain sitten kuulla, että kohtaukset ei johdu epilepsiasta vaan on ilmeisesti paniikkikohtauksia, niin kohtauksetkin väheni huomattavasti ja lopulta poistui periaatteessa kokonaan.

mutta kun yrittää ottaa rennosti niin tilanne laukeaa ja sitten voi jo nauttiakkin.

tuntuu olevan usein ylivoimaista. Vaikkapa roskia ei saa viedyksi, kun ei pääse ovesta ulos.



Onkohan paniikkihöiriöistä, joiden elämää se ei rajoita??