" Liian moni lapsettomuudesta kärsivä kiduttaa itseään ruusunpunaisilla kuvitelmilla lapsiperheen arjesta"

MUTTA vaikka vanhemmuus ja lapsiperheen arki on joskus rankkaa, se on kumminkin vähän eri juttu. Vanhemmuus on jotain paljon syvempää ja se todella tuntuu välillä " luissa ja ytimessä" .



Ne lapset, jotka repivät pahimmillaan hermosi riekaleille tempauksillaan, ovat kumminkin omia lapsiasi. Ja ainakin itse katson usein pohjimmiltani sitä kaikkea kiukuttelua, häröilyä ja riekkumista suurella lämmöllä ja hellyydellä, vaikka toki pidän ulkokuoreni jämptinä ja kurin kourissani.

Rakkaus lapsia kohtaan on niin suurta, että se kantaa aika pitkälle.



Eli en täysin allekirjoita.

Lapsellisen elämä on juuri niin hienoa, kuin mitä sen odottaa olevan. Ehkä enemmänkin. Helppoa se ei kumminkaan ole. Se on ihan ihmisestä itsestään kiinni millä realismintasolla liikkuu. Ei kai kukaan (täysipäinen ja -ikäinen) oikeasti mitään nukkeleikkejä odota.

Eli jos joku lapsettomuudesta kärsivä ajattelee, että se olisi pelkästään ihanaa, niin pieleen menee. Useimmat vauvat valvottavat vanhempiaan enemmän tai vähemmän, sitten niiden perässä saa juosta, puhumattakaan uhmasta jne.



Mutta kyllä silti lasten saaminen on ihanaa. Vaikka lasten kanssa on välillä rankkaa, on niiden kanssa kuitenkin ihanaa joka ikinen päivä. Eli realismia haaveisiin.

Yritän itsekin iloita niistä asioista, joita on vielä " vapaa" tekemään, ennenkuin tulen raskaaksi.

Vaikka yli kaiken haluaisinkin lapsen, niin tiedostan kyllä että ei se kevyttä/helppoa tulisi se vauvaelämä olemaan.

Tää lapseton lähtee kohta saunaan ja sitten baaria kohti.. :)

Eiköhän kaikki tiedä, että vauvat valvottavat, itkevät, kakkaavat ja pissaavat? Ja eiköhän kaikki tiedä, että uhmaikäiset ajavat vanhempansa raivon partaalle? Jne... Sitä vain haluaisi kokea kaikki ne positiiviset ja negatiiviset asiat, mitä vanhemmuuteen kuuluu.

esim. pitkästä lapsettomuudesta kärsineille todellisuus on kuitenkin suuri järkytys ja pettymys. Tavallaan lapsettomuusaikana on luotu valtavan suuret odotukset ja kuva jostain ruusunpunaisesta vauva-ajasta ja siitä, että elämä on täydellistä, kunhan se lapsi vain tulee. Näinhän ei asia ole, eikä ole lasta kohtaan reilua asettaa elämän onnistumista lapsen varaan ja sitten pettyä lapseen, kun näin ei olekaan. Adoptiopiireissä tämä on tiedostettu ilmiö ja siitä kyllä varoitellaan ennen adoptiolapsen saapumista, toivottavasti asia selkenee muillekin.

Vaan siitä, että tuntuu kiittämättömältä valittaa väsymystä ja uupumusta, kun kerran on saanut sen pitkään haluamansa lapsen. Ihan niin kuin ei silti olisi ihan sama oikeus tuntea myös niitä vanhemmuuteen kuuluvia negatiivisia tunteita kuin helposti raskaiksi tulleilla.



Tämä on ihan hyvä tiedostaa, jotta ei aseta itselleen liian suuria vaatimuksia.

Lapsettomuudesta kärsivähän ei siis saa valittaa raskauden / vanhemmuuden vaikeista ja raskaista ajoista ollenkaan. Pitäisi vain olla kiitollinen ja kirota hiljaa mielessään. Huoh...

En ymmärrä, mikä meidän lapsellisten elämässä on sellaista, että sitä kahdehditaan?? Ei omaa aikaa, ei impulsiivista seksimahdollisuuksia, ei pitkään nukuttuja aamuja, ei etenkään lapsen ongelmakäyttäytymisen selvittelyä.

Tietenkin minä saan tällä hetkellä paljon rakkautta, joka ei ole ehdollistettua. Mutta kuinka kauan - lapseni tulevat vielä murrosikään...

eivätkä kirjoitukset ole olleet kovinkaan mairittelevia päinvastoin itse lapsettomuudesta kärsivänä kirjoitukset särähtävät paikoin pahasti korvaan. Kirjoitteleeko palstalle joku jonka ystävä tai tuttava kärsii lapsettomuudesta ja jolle kirjoittaja ei kykene sanomaan vasten kasvoja mitä todella ajattelee.

Mun on kauheen vaikee kommentoida tuollaista potaskaa. Me odotettiin esikoista kuusi pitkää vuotta ja sinä aikana tuli käytyä läpi jos jonkinlaisia tunteita. Defenssit rullaa kehiin aika nopeasti eli sitä yrittää ajatella juuri niitä kauheita puolia lapsiperheen arjesta, mutta kyllä se pohjimmiltaan on jotain ihan muuta se lapsen kaipuu kuin järkevää ajattelua.



Näin kolmen vuoden lapsiperhekokemuksella voin kyllä sanoa, että kuvittelin tämän elämän huomattavasti haasteellisemmaksi etukäteen. Toki on välillä rankkaa ja kauheaa, mutta pääaisassa tosi ihanaa. Tehdään ihan samoja juttuja kuin aiemminkin.



Jotenkin särähtää aina korvaan tuollainen arvostelu. Jos ei ole kokenut lapsettomuuden tuskaa, ei voi kuvitellakaan mitä sellaisten ihmisten päässä ajatellaan. Varmasti on niitä, jotka eivät ymmärrä tuon taivaallista lapsiperheiden elämästä, mutta se ei varmaankaan riipu siitä kärsiikö lapsettomuudesta vai ei.



Suoraansanottuna aivan ääliömäinen avaus.