Lue keskustelun säännöt.
Miksiköhän en kestä lasteni melskaamista ja meteliä?
31.12.2006 |
Pinna kiristyy heti, kun kuulen heidän edes nauravan. Naurusta seuraa väistämättä jossakin kohtaa juoksemista ja riehuntaa, siitä taas itkua ja huutoa kun jompi kumpi törmää oveen/kaatuu jne.
Olen ajatellut, että ehkä minun olisi pitänyt tyytyä lapsettomuuteen tai vain yhteen lapseen. Mutta eipä sitä voinut tietää ennen lasten saamista....
Ei kai auta muu kuin yrittää vaan venyttää pinnaa ja purra hammasta. Perääntyäkään kun ei voi.
Kommentit (10)
sais olla rauhassa. Tänää pienempi tuli keittiöön välipalan syötyään ja sanoi " kiitos äkäpussi-jussi" . Ei voinu olla paljoo nauramatta, vaikka just olin kitarisat lepattean käskeny syömään kunnolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En voi olla ainoa heikkohermoinen?
KEstän tosi huonosti ääniä. Hermot kiristyy, mutta pahapa on lapsia kieltää nauramasta, kun niillä on hauskaa.
Mä kaipaan päivässä sellasta omaa hiljasta hetkeä tai vähän pidempääkin. Kun nuorin nukkuu niin en tee mitään kotitöitä. Istun joko tietokonella tai luen kirjaa ja napostelen jotakin hyvää...
Paitsi onneks omat lapset ei ookkaan mitään kauheita huutajia ja riehujia. ehkäpä mulla on sitten jonkinlainen ote niihin että saan ne rauhottumaan ja tekemään hiljaa jotakin.
Sen takia ei hirveesti kiinnosta yhdessä kyläpaikassa käydä kun siellä lapset pitää ihan hirveetä härdelliä.
Kerran se äiti oli lastensa kanssa meillä ja kysyin että pitääkö ne kotonakin aina tollasta meteliä niin vastas vaan että joo.
Sanoin sitten että mä en ainakaan kestäis. hän tuumas vaan että kyllä siihen on jo tottunut....
Ehkäpä olin liian monta vuotta kotiäitinä ja mitta tuli todellakin täyteen. Enää en kestä sitä vähääkään, mitä silloin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tekis mieli lähtee ihmisten pariin. elikkä töihin. T:4
mutta joskus vähän paremmin. JOs olen itse väsynyt niin pinna kiristyy todella helposti. Myös lasten tekemä sotku ahdistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasten sotkut ja äänet ahdistaa useinkin. Onneksi kasvavat vuosi vuodelta ja viime aikoina on ollut havaittavissa jonkunlaista rauhoittumistakin. Hetkittäin ainakin.
Olin 5 vuotta kotona ja olin aivan ratkeamisen partaalla. Nyt jaksan paremmin, mutta en viläkään niin hyvin kuin haluaisin. Meidän lapsista huomaa selvästi, että ovat onnellisempia hoidossa jkuin kotona hermoheikon äidin kanssa.
ap
Täällä sama tilanne. Mies kestää lähes yhtä huonosti. Kun lapset ovat nukkumassa, nautimme vain hiljaisuudesta.