Muutin rikkaiden alueelle ja siitä lähtien ollut tosi tytymätön. Parempi muuttaa pummien luo takas

Asun paikassa, jonne päästäkseen täytyy kulkea hyvätuloisten omakotitaloalueen läpi. Välillä tulee epäonnistunut olo, kun vertaan elämääni heidän elämään. Mietin olenko tehnyt vääriä valintoja.

Päinvastoin, kun aikanaan muutin aivan persaukisena vuokralle pikkuasuntoon Kruununhaassa, en voinut onneani uskoa. Ei olisi tullut mieleenkään kärsiä siitä että naapurit ovat paljon minua rikkaampia.



Mutta ap:n ongelma on onneksi helposti ratkaistavissa. Aina on helppoa päästä huonommalle alueelle, jos haluaa naapureiksi pummeja ylenkatsottavaksi.

kivahan se vaan on kun on siisti asuinalue ja luultavasti ihmisten kesken ei pahemmin tarvitse edes kommunikoida.



Ei se multa oo pois, että joillakin on hienompi asunto tmv, ja enemmän sellainen ankea ympäristö masentaa.

Minäkin muutin aikoinani pieneen luukkuun hyvälle alueelle ja joka ainoa päivä mietin, miten onnekas olen, kun saan asua upeassa ja rauhallisessa ympäristössä.

Meillä on tässä omakotitaloja, joiden hinnat on 250-400 tEuroa, rivareita pyöreästi 200 tEuroa ja alle + kunnon vuokrakasarmi, johon on selvästi kerätty aika sortinsakkia. Musta tää alue on tasapainossa. Tunnelma on kovin tavallinen ja tänne ei kuitenkaan muuta pahimmat snobit johtuen siitä, että alue ei ole niin arvostettua kuitenkaan ja vuokrataloissa meno on ajoittain kuulemma hurjaa. Tykkään tavallisesta menosta. Ei tarvi olla koko ajan edustava ja säntillinen vaan voi rauhassa kulkea olutloota kädessä ilman, että erottuu porukasta liikaa. Ei tarvita titteliä, kun tästäkin omakotitalojen kadulta löytyy kaikkea eläkeläisistä, lastenhoitajista sähkäreihin ja professoriin.

kauniista taloista ja vehreästä luonnnosta ympärillä. Mutta samalla näen siinä oman epäonnistumiseni. Tämä kaksio missä nyt asun, maksaisi omistusasuntona varmaan 300 000. Omakotitalot menevät puolen miljoonan yli helposti.



Se masennuksen ydin on siinä, että olen nyt nuoren aikuisen iällä ymmärtänyt yhteiskuntaluokkien erot aivan uudella tavalla ja näen oman lasikattoni: Korkeasta koulutuksesta huolimatta en näe mahdollisena tuollaisen omakotitalon saavuttamista, kun perintöä, rikasta miestä tai muuta omaisuutta ei vielä ole.



Olen yrittäjähenkinen ja musta on hienoa että kovalla työllä voi elämässä pärjätä. Nyt se on vaan iskenyt ekaa kertaa kunnolla päin kasvoja, että vaikka mä tekisin mitä, en silti pääse tietyn lasikaton läpi koskaan.

...

sitten jos nk."hyväosasisten" alueen keskellä on pari vuokrataloa,joissa asuu tosi moukkamaista porukkaa..

noissa mietteissä kannattaa aina muistaa se, että aika harva ostaa ensiasunnoksi kolmensadantuhannen euron asuntoa, vaan yleensä porukka aloittaa jostain huomattavasti vaatimattomammasta.



Totta kuitenkin on se, että on ihmisillä aivan eri mahdollisuudet ostaa asuntoja jos esimerkiksi vanhemmat pystyvät takaamaan tai saa ennakkoperintöjä.



Meillä on se tilanne, että olemme lähteneet ajoissa asuntomarkkinoille, vielä opintojen ollessa kesken. Ostettu vaatimaton pieni asunto. Ollaan vaihdettu asuntoa tasaisin väliajoin ja nyt asutaan Helsingissä 120 m2 rivarissa. Tästä ei ole varmaan tarvetta muuttaa muualle ennen kuin sitten eläkeläisinä kerrostaloon.



Varallisuuserothan varmasti korostuvat entisestään, koska aika iso suurista ikäluokista pystyvät jättämään melko isoja perintöjä (esim. velaton omakotitalo ja kesämökki), mutta eivät tietenkään lähes kaikki. Taloussanomat sivuaa aihettakin http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2011/05/08/nain-lapsestasi-…



Katriina Järvinen on kirjoittanut tuosta luokkakierrosta ja siinä on totuuden siementä. Itse tulen sillä lailla hyvistä asemista, että meillä on koulutusta ja sivistystä arvostettu paljon, vaikka rahaa ei ole. Siitä on valtavasti ollut apua työelämässä ja yliopistomaailmassa.



Kaikki on ostettu omilla rahoilla ja säästöillä, ei ole perintöjä eikä takauksia kummallakaan. Aikaa on tietenkin kulunut. Nyt ollaan oltu asuntovelallisia pitkälti toistakymmentä vuotta.

Siitä oli hyötyä: esim. rikkaat käyttävät yksityislääkäripalveluita, joten terveyskeskukseen ei tarvinnut pahemmin jonotella vaan ajan sai aina saman tien - samoin hammaslääkäriin. Myös päivähoitopaikan sai helposti. Oli muitakin etuisuuksia, joita opin pitämään itsestään selvyytenä. Muutettuani tavis-alueelle ja kysellessäni näitä palveluja, minua katsottiin pitkään ja todettiin, ettei tule kuuloonkaan.



En kyllä oikein löytänyt puheenaihetta mammojen kanssa, jotka ostivat huippuhintaisia vaatteita Stockalta, pyrähtivät viikonloppulomille milloin Lontooseen, milloin Pariisiin ja joilla oli siivoojat.

Tosin nykyisellä asuinalueellani on jutun aihetta vielä vähemmän. Tämä kun on ekoaluetta ja puheenaiheet pyörivät jätteiden ympärillä.

Me olemme aloittaneet persaukisina opiskelijoina ja hankkineet juuri puolen miljoonan omakotitalon.

Salaisuus piilee ainakin osittain pitkässä ja vakaassa parisuhteessa: Uskalsimme hankkia jo nuorena (90-luvulla) ensimmäisen yhteisen omistusasuntomme Helsingistä ja rempata sen perusteellisesti. Myimme asunnon kalliilla hinnalla ja ostimme isomman..jne.

Nyt meillä on perhe ja olemme kummatkin hyvissä ammateissa, joten pieni lisälaina talon ostoa varten ei tuntunut missään.

kauniista taloista ja vehreästä luonnnosta ympärillä. Mutta samalla näen siinä oman epäonnistumiseni. Tämä kaksio missä nyt asun, maksaisi omistusasuntona varmaan 300 000. Omakotitalot menevät puolen miljoonan yli helposti.

Se masennuksen ydin on siinä, että olen nyt nuoren aikuisen iällä ymmärtänyt yhteiskuntaluokkien erot aivan uudella tavalla ja näen oman lasikattoni: Korkeasta koulutuksesta huolimatta en näe mahdollisena tuollaisen omakotitalon saavuttamista, kun perintöä, rikasta miestä tai muuta omaisuutta ei vielä ole.

Olen yrittäjähenkinen ja musta on hienoa että kovalla työllä voi elämässä pärjätä. Nyt se on vaan iskenyt ekaa kertaa kunnolla päin kasvoja, että vaikka mä tekisin mitä, en silti pääse tietyn lasikaton läpi koskaan.

Me olemme aloittaneet persaukisina opiskelijoina ja hankkineet juuri puolen miljoonan omakotitalon.

Salaisuus piilee ainakin osittain pitkässä ja vakaassa parisuhteessa: Uskalsimme hankkia jo nuorena (90-luvulla) ensimmäisen yhteisen omistusasuntomme Helsingistä ja rempata sen perusteellisesti. Myimme asunnon kalliilla hinnalla ja ostimme isomman..jne.

Nyt meillä on perhe ja olemme kummatkin hyvissä ammateissa, joten pieni lisälaina talon ostoa varten ei tuntunut missään.

kauniista taloista ja vehreästä luonnnosta ympärillä. Mutta samalla näen siinä oman epäonnistumiseni. Tämä kaksio missä nyt asun, maksaisi omistusasuntona varmaan 300 000. Omakotitalot menevät puolen miljoonan yli helposti.

Se masennuksen ydin on siinä, että olen nyt nuoren aikuisen iällä ymmärtänyt yhteiskuntaluokkien erot aivan uudella tavalla ja näen oman lasikattoni: Korkeasta koulutuksesta huolimatta en näe mahdollisena tuollaisen omakotitalon saavuttamista, kun perintöä, rikasta miestä tai muuta omaisuutta ei vielä ole.

Olen yrittäjähenkinen ja musta on hienoa että kovalla työllä voi elämässä pärjätä. Nyt se on vaan iskenyt ekaa kertaa kunnolla päin kasvoja, että vaikka mä tekisin mitä, en silti pääse tietyn lasikaton läpi koskaan.

Ei nykyään voi pätkääkään luottaa siihen, että saisi asuntokaupoilla voittoa itselleen. Teillä on käynyt tuuri. Ei siinä tietenkään mitään pahaa ole, nauttikaa rohkeutenne ja tuurinne tuloksista!

"Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa" tms. muutama vuosi sitten... Ja heräsin silloin ekaa kertaa miettimään näitä. Mutta pahasti kirpasi vasta nyt, kun nämä miljonäärit asuvat tien toisella puolella.

noissa mietteissä kannattaa aina muistaa se, että aika harva ostaa ensiasunnoksi kolmensadantuhannen euron asuntoa, vaan yleensä porukka aloittaa jostain huomattavasti vaatimattomammasta.

Totta kuitenkin on se, että on ihmisillä aivan eri mahdollisuudet ostaa asuntoja jos esimerkiksi vanhemmat pystyvät takaamaan tai saa ennakkoperintöjä.

Meillä on se tilanne, että olemme lähteneet ajoissa asuntomarkkinoille, vielä opintojen ollessa kesken. Ostettu vaatimaton pieni asunto. Ollaan vaihdettu asuntoa tasaisin väliajoin ja nyt asutaan Helsingissä 120 m2 rivarissa. Tästä ei ole varmaan tarvetta muuttaa muualle ennen kuin sitten eläkeläisinä kerrostaloon.

Varallisuuserothan varmasti korostuvat entisestään, koska aika iso suurista ikäluokista pystyvät jättämään melko isoja perintöjä (esim. velaton omakotitalo ja kesämökki), mutta eivät tietenkään lähes kaikki. Taloussanomat sivuaa aihettakin <a href="http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2011/05/08/nain-lapsestasi-…" alt="http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2011/05/08/nain-lapsestasi-…">http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2011/05/08/nain-lapsestasi-…;

Katriina Järvinen on kirjoittanut tuosta luokkakierrosta ja siinä on totuuden siementä. Itse tulen sillä lailla hyvistä asemista, että meillä on koulutusta ja sivistystä arvostettu paljon, vaikka rahaa ei ole. Siitä on valtavasti ollut apua työelämässä ja yliopistomaailmassa.

Kaikki on ostettu omilla rahoilla ja säästöillä, ei ole perintöjä eikä takauksia kummallakaan. Aikaa on tietenkin kulunut. Nyt ollaan oltu asuntovelallisia pitkälti toistakymmentä vuotta.

Siis jos päivittäin joutuisin menemään tiettyyn suuntaan kodistani esim. bussilla töihin, voisi kateus iskea, kun joutuisi ihania ja täysin saavuttamattomia omakotitaloja katsomaan. Onneksi näin ei ole ja nykyisin bussilla suuntaan toisiin suuntiin. Hassua, että itse asumisoikeusasunnossa asuvana tunnen olevani jotenkin muka huonompi kuin ne, jotka vieressä asuvat osaomistusasunnoissa tai sit omistusasunnoissa. Eihän näin pitäisi olla.