Lue keskustelun säännöt.
Tarvisin kavereita, mutta mulle on vaikeaa olla ihmisten kanssa
05.05.2011 |
Olisi kiva, jos olisi oikeita ystäviä. Olen tosi yksinäinen kotona lasten kanssa. Mutta ystäviä ei ole, koska minun on niin vaikeaa olla ihmisten kanssa. Jännitän koko ajan, pelkään vaikuttavani typerältä ja että muut nauravat minulle tai säälivät minua, jos kerron unelmistani ja jos ne eivät toteudukaan. Olen mielestäni epäonnistunut monessa asiassa elämässäni ja siksi minua hävettää olla vanhojen kavereidenkaan kanssa tekemisissä.
Töissä ollessa pärjää hyvin pinnallisilla tuttavuussuhteilla, mutta kun sieltä jää pois, paljastuu yksinäisyys koko karmeudessaan.
Haluaisin ystäviä, mutta en haluaisi ystäviä. Haluaisin itse olla niin onnistunut ihmisenä, ettei hävettäisi muiden kanssa.
Kommentit (8)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos ei tiedä häpeän alkuperäistä syytä. Aika harva oireileva ihminen pystyy sen itsekseen löytämään, sillä ei se psyyke toimi niin, että sitä pystyisi itsekseen havainnoimaan ja löytämään ongelmille todelliset syyt.
Monesti häpeän tunteeseen liittyy esim. ongelmia lapsuudenkodissa; hyväksikäyttöä, väkivaltaa, alkoholismia... tai sitten paljon lievempiäkin juttuja kuten vaativa isä/äiti. Yleensä se häpeä on lapsuudessa opittu tapa suhtautua itseensä ja usein siihen liittyy syyllisyydentunteita.
Siksi suosittelenkin terapeuttia ja intensiivistä terapiaa. Olen itse käynyt kaksi ja puoli vuotta, ja vasta nyt ollaan pääsemässä ongelmien alkulähteille. Taustaltani löytyy monia ongelmia ja traumoja: isä käytti seksuaalisesti hyväkseen, äiti tiesi ja antoi hiljaisen hyväksyntänsä, isä oli kausi-alkoholisti ja molemmat olivat väkivaltaisia minua kohtaan jo ihan pienenä. Kouluiässä tuli vielä koulukiusaaminen ja murrosiän jälkeen epämääräiset miessuhteet, holtiton seksuaalisuus, aikuis-ikään tultaessa tilanne oli vain pahentunut, lievitin huonoa oloani alkoholilla ja biletyksellä, kokaiinillakin, ja lopulta sain "hermoromahduksen", pääsin Auroran päivystykseen ja pääsin intensiiviseen psykoterapiaan. Diagnoosina keskivaikea masennus ja yleinen ahdistuneisuushäiriö. Nyt siis takana 2,5 vuotta terapiaa ja lääkitystä, lääkitys on juuri saatu ajettua alas kun oireet ovat lievittyneet. Vasta nyt on terapiassa päästy ongelmien ytimeen, eli se on pitkä prosessi.
Jos häpeä haittaa noin paljon sosiaalista elämäää ja aiheuttaa surua, niin se kannattaa työstää pois, jotta loppuelämän voi elää onnellisesti! Itse olen vielä siinä vaiheessa, että sosiaalset suhteet eivät innosta, vaan viihdyn itsekseni. Mutta nyt on alkanut herätä tunne, että tulevaisuudessa varmastikin löydän hyviä ystäviä. Paraneminen ja häpeästä pois oppiminen ovat siis viimein alkaneet.
Tsemppiä sinulle, ymmärrän hyvin miltä sinusta tuntuu.
Otan osaa, en osaa auttaa, minulla sama kahtiajakoinen toive/fiilis.
oli alkoholisti, ja kakkonen alkaa olla sitä samaa itsekin :(
Ei ole alkoholistivanhempia, miten se tähän liittyy?
Siten, että usein alkkisvanhempien lapset häpeävät aika pitkälti kaikkea itsessään, varsinkin virheitä ja epäonnistumisia. Vaikkapa jos parkkeratessa auto ei ole viivasuorasti keskellä ruutua, tai jos kassaneiti huutelee perään "Rouvalta unohtui pakata tämä mansikkajogurtti!".
Näissä tilanteissa häpeä on opeteltu tapa, josta voi myös poisoppia.
t:3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oli alkoholisti, ja kakkonen alkaa olla sitä samaa itsekin :(
Hanki heti apua, ansaitset häpeättömän ja päihteettömän elämän, oikeasti. Olet arvokas kaikkine virheinesi ja unelminesi, toteutuvatpa ne tai ei.
t: 3, alkkisvanhempien lapsi
Miten tosta häpeästä voi oppia pois? Jotain kirjaa tai linkkiä aiheesta?
googlaa