Nauretaanko lenkkipolulla ylipainoiselle?

saati sitten että siellä olisi kenelläkään aikaa tuijotella muita tai naureskella. Omaan lenkkeilyyn siellä keskitytään eikä muiden katsomiseen.

nauramaan, mutta pakostakin tulee mieleen, että kauankohan innostus kestää? Että mahtaako hölkätä vielä vuoden tai viiden päästä vai lopettaako kahden kuukauden päästä, kun tajuaa, että olisi liikuttava loppuikä, eikä vain laihdutuksen ajan. En siis nauraisi, mutta en voisi välttyä "pahoilta ajatuksilta". Miettisin, että odottaako jotain ihmelaihtumista tms.

Ihan sama minkä kokoinen ihminen on lenkkipolulla, niin ihailen. Mä oon normaalipainoinen (BMI 20), mutta juoksen kyllä niin hitaasti, että mummot menee rollaattorilla ohi, mutta kuitenkaan kukaan ei naura.



Kun näen ihmisen hölkkäämässä/juoksemassa ajattelen: ei että, pitäisi itsekin taas mennä... En mä ihmisen kokoa ajattele.

Olen ylipainoinen ja hölkkäilen jonkin verran kesäisin pururadalla. Hi-taas-ti. Olisi siis ainekset hymähtelylle, mutta en ole ainakaan huomannut. Toisaalta mitäpäs minä siitä jos jotakuta menoni hymyilyttäisi tai joku olisi vahingoniloinen tms. Enpä siellä toisia varten kumminkaan käy, vaan itseäni.

Nimittäin ittelleni. Mua vaan alkaa naurattaa ja välillä suututtaa, kun oon näin kamalaan kuntoon itteni päästänyt. Muille en ehdi kyllä nauraa. Itseasiassa mulla on oma elämä, joten mua ei niin paljon edes kiinnosta ketkä muut siellä lenkillä hölkkää. Nauraminenkin toisaalta vähentynyt. Tossu kun on jo 10kg kevyempi kuin alkuvuodesta. Sille epäilijälle vaan tiedoksi...

ja painoin jotain 82 kg, varmasti kuuli kaikki lähiympäristön ihmiset että nyt tulee joku höyryveturi, mutta en ainakaan kenenkään kuullut naureskelevan enkä oikeasti edes kiinnittänyt huomiota asiaan. Sitkeästi juoksin (=raahustin jotain kävelyvauhtia nopeampaa) viikkoja ja yhtäkkiä ei sitä pihinää ja puhinaa kuulunutkaan kun kunto oli parantunut niin että jaksoin oikeasti juosta kympin lenkin.

Vaan katsotaan kunnioituksella kun joku viitsii tehdä kunnolleen jotain.

nauramaan, mutta pakostakin tulee mieleen, että kauankohan innostus kestää? Että mahtaako hölkätä vielä vuoden tai viiden päästä vai lopettaako kahden kuukauden päästä, kun tajuaa, että olisi liikuttava loppuikä, eikä vain laihdutuksen ajan. En siis nauraisi, mutta en voisi välttyä "pahoilta ajatuksilta". Miettisin, että odottaako jotain ihmelaihtumista tms.

olija mitään IHMELAIHTUMISTA odota.Varo etten potki sua nilkkaan.ONNEKS SUN LAISET HUKKUU SATEELLA=)

en niinkään laihduttamisen takia olisi kuntoilua aloittamassa (vaikka kaipa sillä jotain vaikutusta siihenkin voisi olla), vaan haluaisin juosta pitkiä matkoja. Ei se tietenkään hetkessä käy, mutta haluaisin nyt edes testata jotain ihan nollatasosta lähtevää ohjeistusta muutaman kuukauden ja katsoa, että pystyykö niillä oikeasti oma kunto nousemaan.



Lähin lenkkeilymaasto on ison urheilukeskuksen vieressä, ja kävelyllä käydessä siellä on ollut noita teinejä todella paljon, joten ehkä voisin aloittaa juoksemalla sitten työpaikan lähimaastossa aina töiden jälkeen.



Ja joo, ei pitäisi välittää muista ihmisistä jne, mutta en vain osaa olla sellainen ihminen, joka ei välitä.

Olin lievästi ylipainoinen kun aloin lenkkeillä laihduttamisen tukena. Tuntui tosi pahalta kun perhekerhossa istuimme kahvipöydässä ja eräs urheileva äiti nauroi kaikille kovaan ääneen, että "tunnistin heti xxx.n lenkkipolulta, sulla on niin omanlainen juoksutyyli, hihihiiii"



Aika pitkään sain tältä samalta mammalta kuulla pistelyä lenkkeilystäni ja liikkumisestani. Se loppui siihen kun juoksin ekaa kertaa 4 tunnin alituksen maralla. Jo alkoi suu pysyä mammalla supussa "läskistä omintakeisen näköisestä lenkkeilijästä"



Eli en nauraisi vaan lähtisin tosi mielellän sun kans lenkille ja jopa jakaisin kaiken mahdollisen tiedon, mitä minulla on liikunnasta ja kannustaisin sinua ja olisin ylpeä sinusta.