Lapsi menetti isänsä
Kuinka tukea lasta ja auttaa käsittelemään tapahtunutta? Löytyykö kokeneita konkareita, kuinka autan lasta surussaan? Lapsi on 4 v.
PK:ssa olivat kaverit mm. sanoneet, että valehtelet, eivät isät kuole. Lapseni näki isänsä arkussa ja kertoo, kuinka isin luut, lihat ja nahka laitettiin arkkuun, isin käsi oli kylmä ja isistä tuli keiju, joka asuu avaruudessa (välillä tosin keiju muuttui roboksi..).
Olen viestittänyt pk:iin, että lapsen kanssa on puhuttava menetyksestä, jos hän itse keskustelun aloittaa. Kotona kuolemisesta ja ikävästä puhutaan ja samoin kuinka kivaa isin kanssa oli ja muistellaan kivoja asioita, joita tehtiin.
Osa pk-kavereiden vanhemmista teki varsinkin alussa kohdallani parin metrin mutkan, kun vein tai hain lastani. Miten auttaisin lastani?
Kommentit (8)
en tiedä uskotko jumalaan tai oletko uskonnollinen, mutta tuli mieleen kuinka seurakuntakerhossa ihan pienestä pitäen tietty käytiin läpi raamatun kertomuksia ja tietysti kuolema oli niissä usein mukana. Ne tosin eroavat hieman oikeasta elämästä näiden ihmeiden ja ylösnousemusten myötä, mutta perusajatus on että kuolema on osa elämää.
Jos lapsesi tarharyhmässä ei ole montaa ei-kristittyä, niin ehkä päiväkotiin voisi tulla vierailemaan joku vetäjä esim seurakuntakerhosta juttelemaan/kertomaan kuolemasta ja siihen liittyvistä tunteista. eikös niitä ylösnousemuksen päiviä ole tässä toukokuussa tulossa muutenkin?! Useimmat lapset menettävät tai ovat menettäneet isovanhemman, vanhemman, veljen, siskon tai muun läheisen ja ehkä muutkin vanhemmat voisivat suostua tälläiseen " teemapäivään" siksi, että heidänkin lapset oppisivat ymmärtämään kuolemaa ja tulevaisuudessa heillä olisi keinoja auttaa omia lapsiaan, vaikkei heitä kiinnostaisi tukea teidän perhettä tässä surussa. Ajattelin vain " myyntiargumentteja" sinulle jos haluat asiasta puhua esim päiväkodinjohtajan kanssa.
Ajattelin että seurakuntakerhon vetäjä voisi ymmärtää lapsia ja heidän ajatusmaailmaa paremmin, ja mielestäni kirkon tapa käsitellä kuolemaa on sen verran lempeä että se on lapsiystävällinen. Itse en evoluutioteoriasta kuultuani enää tuohon hommaan usko, mutta se oli lohduttavaa lapsena- iltarukous ja ajatus taivaasta. Punaisella ristillä voisi myös olla joku perhekriisiauttaja joka osaa lähestyä lapsia.
Kokemusta asiasta ei itselläni ole, vain tälläinen ajatus miten asiasta saisi tarhassa ehkä puhuttua, jonkun kolmannen tahon avulla.
mutta enpä kirkkoa siihen haluaisi sotkea. Eiköhän isän kuolemassa ole lapsella ihan tarpeeksi miettimistä ilman, että enää kirkon maailmankatsomuksellisilla opeilla sekoitetaan pientä päätä. Kyllä tuo ehtii maailmankatsomuksensa myöhimminkin valita.
Olen tehnyt lasten ja nuorten kanssa töitä, joiden läheinen on kuollut. Tästä on jo vuosia, mutta uskon että samat perusasiat ovat yhä tänä päivänä.
Läheisen kuolema luo lapselle turvattomuutta ja 4-vuotias saattaa pelätä että äidillekin tapahtuu jotain. Tärkeintä on luoda lapselle turvallisuutta ja vakuuttaa että äiti on terve ja äiti huolehtii sinusta. Olet toiminut äitinä oikein, kun olet ottanut lapsesi mukaan hautajaisiin ja antanut tulla mukaan arkullekin. Voit myös itkeä lapsen läsnäollessa ja kerro tuolloin miksi itket " minulla on ikävä isää" . Annat esimerkkiä lapselle että kyyneleet, ikävä ja suru on mahdollisia. kaikki tunteet ovat mahdollisia. Yritä löytää myös arkeenne ilon lähteitä.
Hyvä että lapsesi on saanut omalla kielellään määritellä isän keijuksi tai avaruusrobotiksi. Lapsi ymmärtää omalla tavallaan missä isä on esim. perheeni 3-vuotias on sitä mieltä että vaari on kuussa (hänen on ollut vaikeaa hyväksyä ajatus taivaasta tai enkeleistä) ja hän vilkuttelee vaarille usein täyden kuun aikaan. Tämä on ollut meidän perheen tapa ikävöidä läheistämme.
Päiväkodille lapsen perheenjäsenen kuolema on vaikea asia. Heillä ei yksinkertaisesti ole koulutusta asiaan. Lasta tukevat rutiinit ja läheisten ihmisten läsnäolo. On hyvä että päiväkodissa tiedetään asiasta ja lastasi voi rohkaista menemään turvallisen tarhatädin syliin, jos tuntuu pahalle ja on ikävä isiä. Myös omalle unikaverillle voi jutella esim. illalla voitte kertoa molemmat tunteistanne unikaverille tai taivaan isälle.
On ikävää että päiväkodin vanhemmat ovat karttaneet sinua. Usein läheisensä menettänyttä pelätään. Yritä ymmärtää heitä, käytös ei johdu sinusta vaan heistä jotka eivät ole valmiita kohtaamaan perheenne surua.
Lapsesi tarhakaverit todennäköisesti torjuvat lapsesi isän kuoleman. Tuskin monellakaan 4-vuotiaalla on kosketuspintaa ylipäätään kuoleman kanssa. Asian ymmärtäminen vaatii työstämistä ja uskon että ne lapset jotka kykenevät asiaa pohtimaan kysyvät päiväkodissa ja kotona asiasta.
En lähtisi uskonnollisiin seremonioihin, sillä lapsellesi on riittävästi phdittavaa jo isän kuolemassa. Ylösnousemus tms on niin isoja juttuja että kouluikäisenkin on niitä vaikeaa ymmärtää. Pieni lapsi tarvitsee ennen kaikkea tuttuutta ja turvaa. Myös kuolemaa " opettaminen" näin pienille on näkemykseni mukaan lapsen edun vastaista, herkkiä lapsia se traumatisoida ja uskoisin ettei monikin vanhempi haluaisi että ne lapset joita asia ei kosketa,saavat olla vielä autuaan tietämättömiä elämän toisesta puolesta. Asia varmasti herättää keskustelua niiden lapsien keskuudessa, jotka ovat riittävän kypsiä tai motivoituneita kohtaamaan asiaa esim. jos isovanhempi on kuollut aiemmin.
Katsokaa valokuvia ja muistelkaa isää. Ole läsnä ja kuuntele lastasi. Jos olet itse väsynyt ja ärtynyt tai surullinen, selitä tunteitasi lapselle ja pyydä anteeksi jos olet ollut kiukkuinen vailla syytä. Ole oma itsesi ja hyväksy oma väsymyksesi. Pyydä hoito ym. apua läheisiltäsi. Käykää haudalla ja piirtäkää isälle. Voit hakea kirjastosta myös kirjan, jossa kerrotaan kun läheinen on kuollut. Kuunnelkaa musiikkia ja maalatkaa.
Vaikka lapsen isä on kuollut ja poissa, se ei ole koskaan poissa lapsen mielestä ja muistoista. Anna isän elää sellaisena kuin lapsi hänet haluaa nähdä. Tue hänen " muistoisää" ja anna hänen puhua isästä ja kerro hänelle hyviä asioita hänen isästään. Sytyttäkää kynttilä valokuvan eteen, jos se tuntuu hyvältä ja oikealta.
Kuolema on hyvin intiimi asia, myös lapselle. Jos olet huolissasi lapsesi hyvinvoinnista, hän on poikkeuksellisen aggressiivinen tai hiljainen ja vetäytyvä, ota yhteyttä alueen perheneuvolaan. Saat sieltä tukea ja ohjausta lapsen surussa.
Voimia ja jaksamista perheellesi.
Tänään puhuimme taas isinikävästä. Mietimme myöskin onko olemassa " pikkuvelho" , joka tietäisi, onko isillä hyvä olla keijuna. Lapsi mietti, mutta kun ei velhoja voi kuulla, ei se hänelle vastaa eikä kirjettäkään lähetä.
Nyt lohduttava kirje kuitenkin on odottamassa huoneen ovessa aamua. Saa nähdä, josko vaikka velholta voisi kysellä vaikeita juttuja... eli voisin velhona kirjoittaa lapselle kirjeitä.
Itselläni on kokemusta siskoni lapsista.
Siskoni kuoli yllättäen onnettomuudessa marraskuussa. Siskoni lapset ovat pojat 6v ja 4v ja tyttö 1½v. Asia on ollut vaikea kohdata, mutta lasten rutiinit ovat auttaneet paljon. Lasten isä ei ollut koskaan ennen osallistunut lasten hoitamiseen tai kasvattamiseen, joten kaikki on sille uutta, eikä vieläkään pärjää päivääkään yksin lasten kanssa. Tarhassa oli järkytys, mutta kahdessa päivässä päiväkotiin tuli kriisiryhmä auttamaan selviämään tilanteesta, koska pojat puhuivat heti tapahtuneesta. Kriisiryhmän avulla tarhassa siis selvittiin tilanteesta ja kävimme äitini kanssa myös juttelemassa tarhan tätejen kanssa. Me olemme myös tukeneet ja antaneet rakkautta, hellyyttä ja aikaa siskoni kolmikolle. Yritämme puhua heille ja muistella yhdessä. Pidämme valokuvaa aina näkyvissä, koska he haluavat myös nähdä. Siskoni mies ei suostu viemään lapsia haudalle, vaikka lapset tahtoisivatkin, joten me olemme käyttäneet niitä haudalla ja antaneet istuttaa kukkia sinne. Vanhin pojista sanoikin, että se tuntuu niin hyvältä käydä siellä ja se rauhoittaa. En oikein tiedä miten antaisin neuvoja, kun itsekin olemme taipaleen alussa, emmekä ole itsekkään päässeet yli siskoni kuolemasta.
Lapseni puhui kyllä asiasta heti pk:ssa, mutta en moisesta käytännöstä ole kuullutkaan. Kukin lapsista kai on käsitellyt asian tavallaan....
En tosin tiedä, mitä vanhemmat ovat tuumanneet, kun lapseni kertoo, että isin luut, lihakset ja nahka laitettiin arkkuun..
Tosiaan kaikki kolme ovat samassa tarhassa, mutta eri osissa, jolloin koko tarha oli aivan sekaisin, kun tämä yllätti heidätkin. Myös tarhan tädit olivat shokissa, jonka takia kaikkien yhteisestä päätöksestä sinne soitettiin kriisiryhmä.
Kenellekään ei soisi noin rankkaa aikaa. Lapsen kanssa ei oikein voi kun jutella ja surra, kun hän sitä haluaa. Saattaa tulla myös aika, jolloin lapsi ei kuukausiin halua puhua asiasta ja yllättäen taas ottaakin ikävän puheeksi. Lisäksi voisi olla hyvä osoittaa joku muu jolla myös on samankaltainen suru, jotta lapselle ei jää sellainen kuva, että hänen tilanteensa on ainutlaatuinen.
Toivottavasti itsekin olet löytänyt vertaistukea tai jonkin muun tavan surra, ettei murhe jää pitkäksi aikaa kotiin. Lapset ovat usein hiukan nopeampia kuin aikuiset tarttumaan arjen iloihinkin ja työntämään surun taka-alalle, ainakin hetkeksi.
Voimia!