Tarina siitä miten fiksusta tulee tyhmä ja saamaton
Hei,
olen ollut uusperheen (vai sanoisinko uusERHEEN) äiti jo useita vuosia. En tiedä miten paljon uskallan perheestäni kertoa, että minua ei täällä kukaan tunnistaisi. En olen kohta 2-3 vuoteen tänne juuri mitään kirjoittanut ja nimimerkinkin muutin joten kokeillaan. Tarvitsen kommentteja ja jostain sen voiman tehdä jotain.
Eli meillä asuu mun edellisestä liitosta peräisin oleva, kohta aikuinen lapsi, puolisoni murrosikäinen lapsi ja sitten meillä on yhteinen 3,5-vuotias lapsi. Musta tuntuu näin jälkikäteen, että kumpikaan puolisoni eikä lapseni ole toisistaan pitäneet edes seurusteluvaiheessa, kumpikin piti vaan suunsa kiinni silloin kun suunniteltiin yhteenmuuttamista ja vannotin lastani moneen kertaan, että sano jos et halua mä en suutu, mutta ei sanonut mitään. Puolisoanikin vannotin, että sano nyt jos on jotain niin ei muuteta yhteen. Hän sitä tosin ylikiihkeästi halusi. Olisi pitänyt tajuta...
Eka iso riita, jolloin mies oli pakkaamassa kimpsuja ja kampsuja oli 2kk muuton jälkeen. Olin niin järkyttynyt, että toimin itselleni poikkeavalla tavalla ja " anelin" että jatketaan. Jatketiin. Asiat soljuivat eteenpäin ja oli rauhallista. Naimisiin menon jälkeen ja kun olin jo raskaana alkoivat taas nämä riidat ja uhkailu lähtemisellä. Silloin sanoin jo, että mene vaan, kyllä mä vauvan kanssa pärjään. Lapseni oli pahimmassa murrosiässä ja mies asetti älyttömiä sääntöjä lapsille etenkin minun lapselleni. Taistelin niitä vastaan ja oltiin kahdessa leirissä, minä ja minun lapseni + mies ja hänen lapsensa. Mies osti koko ajan kaikkea vempelettä ja vimpailta tallentavia dvd-soittimia myöten, vaikka lapsena oli tuolloin vasta eskarissa. Vauva syntyi ja hetken aikaa oli rauhallista kunnes vauvan ollessa puolivuotias mies ilmoitti, että elää jatkossa kuin lastani ei olisikaan ja että on kyllästynyt minuun ja valituksiini. Sanoin, että ihan miten vaan. Ilmoita ajoissa koska lähdet. Koin itseni todella huijatuksi sillä olin hoitanut oman lapsen ja vauvan lisäksi myös mieheni lasta kun tämä aloitti tuolloin koulun. Vauvamme osoittautui erityishuolenpitoa vaativaksi vauvaksi monine hengenvaarallisine allergioineen, astmoineen jne. olin siis HYVIN HYVIN väsynyt. Vasta vuoden verran lapsi on nukkunut täydet yöunet heräämättä yöllä.
Eli monien vaiheiden, perheasiainneuvottelukeskuksessa käymisen, minun kahden lähtöyrityksen, toisen vanhempani ja sisareni lapsen kuoleman jälkeen ja erääseen sisätautien alaan kuuluvaan sairauteen sairastumiseni jälkeen minä masennuin. Lisäksi lapseni, joka on lukiossa masentui eikä kykene nyt käymään enää toukokuussa koulua vaan jatkaa sitä syksyllä. Minä olen aivan poikki. Haluaisin lähteä, mutta en saa tehtyä päätöstä ja samalla mietin että menenkö silloin vain ojasta allikkoon? Miten minä, joka olen niin fiksu (ainakin jos katsotaan mitän olen opiskelupuolella saanut aikaan) olen saanut itseni tällaiseen jamaan? Mistä saan voimaa tehtä ylipäätään mitään? Miten selviän masennuksestani? Olin vielä niin jäärä, että sinnittelin pari vuotta ilman lääkkeitä ja vajosin yhä syvemmälle. Töissä sinnittelen, sain onneksi tuon toisen sairauden varjolla oltua kotona muutaman kuukauden, mutta en ole oikein toimintakykyinen. APUA!
Kommentit (4)
Ihan tätä samaa olen minäkin kysynyt itseltäni. Mutta luotan, että meitä on monia. Itse en aijo tällä kertaa vajota masennukseen, toivon ainakin, että tajuan hakea apua ajoissa jos siltä näyttää. Olen yhden todellisen henkisen helvetin läpi käynyt, ja nyt tuntuu, että seuraan tismalleen samoja jälkiä. Järkyttävää, miten ihminen toistaa virheitään?!?!? Eli minun tilanne on tämä. Perustimme uusperheen, kiivaassa tahdissa, niinpä niin. Eli perheemme koostui uudesta avopuolisostani, hänen kahdesta alle kouluikäisestä lapsestaan (jotka kyllä asuvat äitinsä luona suurimmaksi osaksi) ja minun alle kouluikäisestä lapsesta. Perheeseemme kuuluu myös lemmikeitä! Tiesin avopuolisoni päihdemenneisyydestä (nii-in, hyvä minä!!!) siitä huolimatta kiiruhdimme kihloihin ja hääkellojen piti soida tänä kesänä. Vaan ei soi! Avokkini sortuili vähän väliä henkisesti (myös minulle muutokset ovat olleet suuria ja olen niin ikään reagoinut niihin ahdistuneisuudella ja olen ollut kiukkuinen, myönnän!) mutta avopuolisoni on töppäillyt alkoholilla ja lääkkeillä -> jouduin viemään hänet sairaalaan yliannostuksen takia. Aikaa kului, asiat menivät jälleen mukavasti, hän vannotti, että viinaan ei koske enää, mutta söikin sitten kerran minun kaikki lääkkeeni ahdistuksissaan ja taas kuskasin hänet sairaalaan. Siitä alkoi viikon helvetti. Hän elää sellaista mielikuvaa, että minä en välitä hänestä, että minä olen täydellinen jääkuningatar kun en kykene ottamaan häntä kainaloon ja halimaan ja pusimaan niin paljon kuin hän tahtoisi. Eli syy on siis minussa, minä olen jäätä. Hän ei ole kuulema koskaan tavannut näin kylmää ihmistä kuin minä! No asiasta voidaan olla montaa eri mieltä, minä en tuota väitettä purematta niele, en todellakaan. Tähän kuvioon liittyy kaikenlaisia käänteitä, en edes jaksa niitä kaikkia tähän kirjoittaa. Mm. hän on uhkaillut useaan otteeseen itsemurhalla, jos minä en kykene muuttumaan. Sivulauseessa hän on syyttänyt minua siitä, että päätyy itsemurhaan. Voitte vaan kuvitella, että raskasta on, mutta siitä huolimatta yritän mennä tämän asian yläpuolelle ja ajatella, että en ole syyllinen mihinkään! Tilanne on nyt se, että olemme erossa ja minä odotan hänelle vauvaa vkolla 8 mennään. Olen iloinen tulevasta vauvasta, vilpittömästi. Tällä hetkellä en vain näe tulevaisuutta meidän uusperheellä, uskon, että säästän itseäni, nykyistä lastani ja tulevaa lastani jos nyt teen viisaasti ja aloitan oman elämän. Harmittaa kyllä että olinkin niin tyhmä, että säntäsin soitellen sotaan, enkä ajatellut järjellä, vaan menin täysin tunteiden mukana. No jälkikäteen on aina hyvä jossitella. Yritän vain miettiä, että kaikella on tarkoituksensa.
Halusin kertoa tämän, jotta saisit sen tunteen, että et todellakaan ole yksin. Ihan kuin minäkin sain tekstistäsi sen tunteen, että en minäkään tässä yksin ryve. Kyllä tästä selvitään. Olen myös sairastanut vuosia masennusta, joka on ollut hyvin hallinnassa, mutta tottahan pelkään, että tämä odotusaika ja synnytyksen jälkein aika taasen hormonivyöryineen saattaa viedä masennuksen tielle, mutta toivon, että tunnistan sen itsessäni ajoissa, enkä anna asioiden mennä niin huonolle mallille, millä ne ovat joskus olleet. Kyllä me selviämme. Tsemppiä.
P.S Minä en sano mitä sinun olisi hyvä tehdä, sen vain sanon, että kuuntele sydäntäsi ja mieti lastesi parasta, kyllä sinä silloin tiedät, mikä on oikein. Ja ehdottomasti, hoida itseäsi, silloin jaksat hoitaa asioitasi!
Meitä vastaavassa jumissa olevia tosiaan taitaa olla monia. Aloitin ne masennuslääkkeet itse asiassa 7 viikkoa sitten. Koen, että jaksan taas analysoida asioita edes vähän ja aloitin uudestaan yhden minulle hyvin tärkeän harrastuksen kitinöistä ja epäilyistä huolimatta. Harrastus on sellainen, että voin ottaa tämän yhteisen 3,5-vuotiaan mukaan jos tarvitsee. Käyn parin viikon välein terveyskeskuksessa juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.
Lainoista, meillä on luojan kiitos vain yksi yhteinen laina, joka saadaan maksettua ensi kesään mennessä. Periaatteessa siinä on vain 25% minun osuuteni, mutta nähtyäni tässä usean vuoden ajan mies mies kohtelee oman lapsensa äitiä (joka on siis etä-äiti) en olisi ollenkaan hämmästynyt siitä, että se toinen puolisko kaatuisi kokonaan mun niskaan. Tähän asuntoon pystyisin kyllä periaatteessa jäämään ja haluaisinkin jäädä.
Kiitos noista ruokavinkeistä. Tupakkaa en ole onneksi kóskaan polttanut ja alkoholia ei ole tullut otettua neljään vuoteen kuin joskus saunasiideri. Tuo kahvin poisjättäminen voi olla haasteellista. Siitä se kun esikoiseni on mulle jo jauhanut, että kahvi vaan pahentaa oloa jos on masentunut tai kärsii paniikkihäiriöstä. Täytyy kirjoittaa ne ruokavinnkit ihan ylös. Erehdyin taas eilen syömään vähän lihaa ja tuskat on nivelissä tänään kyllä ihan he**etilliset. En oikein saanut nukutuksi viime yönä enkä edellisenä. Jos pystyisin syömään soijaa tai kalaa ei olisi mikään ongelma olla kasvissyöjä, mutta nyt tuntuu välillä vähän tylsältä. Pitää varmaan ostaa kasvisruokakeittokirja. Pakko sitä on tosiaan saada itsensä kuntoon, olen menneen 3 vuoden aikana lihonut melkein 30 kiloa ja sekin pahentaa oloa. Mies jaksaa muistuttaa makkaroista, joka ovat kertyneet tuohon vatsan seudulle ja reisiin. Vaihteeksi viikonloppuna sain taas kuunnella vittuilua painostani. Oma vikahan se tietty on, mutta kyllä minä siitä sitten pääsen eroon kun olen edes jotenkin henkisesti kunnossa.
Ai mitkä haluan? Elää rauhallisempaa elämää, jossa ei omasta elintilasta tarvitse koko aikaa taistella. Mielelläni näkisin itseni ulkomailla tai edes jossain uudessa hommassa. Lapsia en halua enempää, olisin halunnut vielä yhden heti tuon nuorimman perään, mutta ei tässä kokoonpanossa joten sen asian voi unohtaa täysin. Muuten tulevaisuus on aikamoista sumua, sentään pystyn sanomaan jotain. Ehkäpä minulla tosiaan on tulevaisuuskin.
Voimia teille molemmille ja jaksuja vauvanodotukseen!
mulla kanssa kertyi niitä kiloja kun asiat meni huonosti, ja nyt kun olen asunut yksin ja saanut elämän eri aloja pikkuhiljaa hallintaan, on muutama kilo lähtenytkin ja jaksan tarkkailla ja panostaa syömiseen ihan eri laillla. Mulla alkoi olo fyysisesti helpottaa vasta n. 3kk lääkkeiden syömisen jälkeen. tai helpotti heti, mutta olo ja mieli tasaantunut huomattavasti nyt vasta 6kkden jälkeen.
On todella mahtavaa kun pystyy keskittymään jälleen itseensä ja jatkuva jäkätys ja riitely on poissa. Kyllä se tulevaisuus on meille kaikille avoin, jos vaan antaa aikaa ja armoa itselleen, ja arvostaa itseään. Niinkuin sanottu, se vahva fiksu nainen pääsi vain katoamaan hetkellisesti, se on vielä siellä sisällä, se vaan tarttee kaivaa esiin, potkia persiille ja pistää hommiin, että saa elämän raiteilleen ja karsittua huonot vaikutukset (huono mies) pois. Kesä ja mansikat saa nuutuneemmakin naisen taas hymyilemään!!!!
Ja et rupea maksamaan mitään puolta lainasta, etenkin jos paperissa lukee 25% !!!!!!
ja onnellisia odotuksen hetkiä, toivomme että isäkin joskus ymmärtää mistä kaikesta jää paitsi ja vaihtaisi itse selvään elämään.
on ensimmäinen askel, tarttee lopettaa sen kuopan kaivaminen ja ruveta miettimään että miten sieltä pääsee ylös. Useinkin se on kaivettu niin syvällä että ilman apua sieltä ei ylös pääse. Mutta sinä kyllä pääset, sillä olet nyt pyytänyt apua ja tulet sitä saamaan.
Rupea hoitamaan sitä masennusta lääkkeillä mahdollisimman pian, pääset edes jotenkin toimimaan ja toipuminen voi alkaa! Samalla pyydät lähetteen terapiaan, pääset toivottavasti edes jonoon jos et heti aikaa saisikaan, eli apua on kyllä tulossa. Sitten lapsi mukaan perheterapiaan ja myös lääkkeitä syömään, uljas tulevaisuus voi olla vaakalaudalla ihan turhan takia. Lääkkeisiin et jää koukkuun, älä sitä vaan etukäteen murehdi ja anna sen olla este niiden hankkimiselle! Itse olen syönyt masennuslääkkeitä, jotka todellakin pelastivat paljon, muuttivat elämän vaikeiden asioiden jälkeen jälleen positiiviseksi ja saamaton, päättämätön ja apaattinen nainen on pikkuhiljaa muuttunut takaisin siksi vahvaksi, määrätietoiseksi ja fiksuksi naiseksi joka oli olemassa silloin vuosia sitten, suorastaan tuntuu kuin olisi " unesta herännyt" . Aikaahan tähän menee, mutta nyt elämästä voi sentään nauttia samalla!
Huolehdi nyt vain itsestäsi ja lapsistasi, miehesi on aikuinen ihminen joka tekee omat valintansa, ja kuulostaa että sinulle tuleva tuki on aika vähäistä, niin älä vaan tuhlaa energiaa miehestäsi välittämiseen ja hänen hoivaamiseen.
Koita myös samalla hoitaa raha-asioita kuntoon, eli hoidat yhteiset säästötilit, lainat ym siihen malliin että et jää puille paljaille jos/kun eroatte. Itse menisin omalle tilinhoitajalle keskustelemaan avoimesti asiasta, jos vaan voit sen tehdä, sieltä voi tulla arvokasta neuvoa miten nyt toimia.
terveellinen ruokavalio auttaa jaksamaan, eli perusasiat kuntoon niin sitten saa tehtyä muutakin, vitamiineja, omegaa, antioksidantteja, alkoholi, tupakka ja kahvi pois, paljon vettä ja vihreää teetä, tummaa suklaata ja hedelmiä. Kuulostaa ehkä hölmöltä neuvolta, mutta kun kroppa rupeaa voimaan paremmin, rupeaa mielikin voimaan paremmin, niitä pitää yhdessä hoitaa. Masentuneena on niin helppoa jättää kaikki oman onnensa nojaan, niin käy usein ruokavaliollekkin.
helpointa tietty olisi jos sinä voisit jäädä kotiinne ja mies lähtisi, jos se vaan olisi taloudellisesti mahdollista. ehkä voisit ehdottaa tätä miehellesi. Jospa hänellä on jo joku toinen, muuttaisi sinne vaikka. Tämäkin varmaan kuulostaa julmalta tuoda esiin, mutta aika harvoin mies jättää löytämättä uuden naisen pönkittämään itsetuntoaa ja kuuntelemaan hänen murheitaa tuollaisessa perhetilanteessa, jossa hän kuvittelee että hänellä ei olekkaan nuorinta lasta ja vaimo ja poikapuoli ovat masentuneita. Kuulostaa aika erikoiselta kaverilta, siis suorastaan oudolta ja vinksahtaneelta. en usko että elämäsi voisi paljoa huonommaksi muuttua jos mies ei enää vaikuta siinä, sinä et tunnu juuri paljoa enää välittävän.
tuhannen taalan kysymys tietysti on se, että mitä sinä haluat? missä haluat olla vuoden päästä, taikka ensi kuussa, taikka 3 vuoden päästä? ja missä mielentilassa? töissä? kotona? maalla? kaupungissa? ulkomailla? uusi mies? lisää lapsia joskus?