Olen ollut viimeiset 4 vuotta ylettömän onnellinen.

kun yleensä ihmiset vaan valittaa kaikesta. Mua jännittää miten elämä muuttuu ensimmäisen lapsen syntymän myötä. Hyvin helposti kavereilta kuulee vaan kauhutarinoita miten elämä on sitten miltei ohi ja minuus katoaa ja koskaan et voi enää tehdä mitään yksin ja parisuhde on ohi jne. Ihana kuulla että ensimmäisen lapsen jälkeen joku kuitenkin on kokenut suunnatonta onnea elämässään! Sitä minäkin odotan ja toivon kaikin sydämin.

Olen hieman kade sulle ap - mutta äärimmäisen hyvällä tavalla. :) Todella ihanaa lukea tuollaista tekstiä, siinä on ihminen joka ottaa elämästä kaiken irti!



Itse en valitettavasti osaa nähdä elämää noin positiivisena, sen verran on kans heitelty ja kaikkea nähty, että päällimmäisin perusolotila ei ole kyllä onnellisuus. Mutta joo, kun menee edes normaalilla tavalla hyvin (= vähään aikaan ei ole ketään läheistä kuollut tai itselläni uusia sairauksia todettu...), niin kyllä siitä osaa nauttia. Kuitenkin aina väijyy pelko, että mitäpä seuraavaksi...



Mä jään seurailemaan tätä ketjua ja imemään itseeni osan teidän autuaasta mielentilasta! :)

voin sanoa että olen onnellinen, vaikka en ehkä ihan samalla tavalla kuin sinä aloittaja.



Tottakai välllä on rankkaa, välillä oikeinkin rankkaa, mutta ne ajat menee ohi. Arjen pyöritys on välillä tosi raskasta, mutta kun ei pidä pipoa liian kireällä niin kyllä se siitä suttaantuu.



Kolme lasta, kaikki harrastavat, joten kuskauksia riittää. Pitkä työmatka itselläni, mies hoitaa lisäksi perikunnan viljatilaa yhdessä veljensä kanssa. Omat vanhemmat tarvitsevat apua, olen ainoa sisaruksista joka asuu lähellä. Välillä mennään melkoisella minuuttiaikataululla.



Mutta olen onnellinen tästä meidän "kaaoksesta". Silti välillä ehditään myös itse rentoutumaan ja tapaamaan ystäviä. Tämä on meidän elämää, ja olen onnellinen siitä.

Aina on melkein heti tullut jotakin ikävää, joka on onneni pilannut. Muutaman viikon olin tänä kesänä yhtäjaksoisesti onnellinen. Sekin oli aika erikoinen saavutus.

Haaveeni toteutui ja sain toisen lapsen, yhdessä toivottu, suunnitellusti tehty&saatu ihana poika, rakkauden hedelmä :). Esikoinen on toki myös minulle erittäin toivottu ja odotettu, mutta ikävä kyllä hänen isänsä tuntemukset eivät olleet yhtä onnellisia kuin minun.

Nyt päivittäin perhettäni katsoessa onnen hymy ja joskus jopa kyynelkin hiipii kasvoilleni. Ei tosiaan jaksa pienistä murehtia kun saa olla näin etuoikeutettu!

Eikä elämässäni kuitenkaan ole ollut ns. "kaikki palaset kohdillaan". Asumme pienesti, minä olen opiskellut ja ollut pätkätöissä, rahat ovat olleet tiukilla jne. (Nyttemmin sain kuitenkin ensimmäisen oman alani vakityön, ja tietysti se on lisännyt viime aikaista onnentunnettani!) Ne tärkeimmät asiat ovat kuitenkin olleet jo pitkään kohdillaan: minulla on IHANA lapsi, mielettömän hieno ja rakas mies, jonka kanssa suhde kukkii vuodesta toiseen, läheisiä ystäviä ja rakkaita sukulaisia ympärilläni. Minusta tuntuu, että meidän kodissamme ja ympärilläni on lämmin ja rakastava, myötäelävä ja tukeva ilmapiiri aina. Sellainen "hyvä fiilis" ja rakkauden ilmapiiri, joka tekee huonoista päivistä siedettäviä ja hyvistä päivistä riemullisia. Totta kai minulla on murheita ja huolenaiheita, mutta en ole koskaan niiden kanssa yksin, ja ne kalpenevat silkan elämisen ja rakastamisen ihmeellisyyden rinnalla.



Jotenkin se perus onnellisuus ja tyytyväisyys, se vahva tunne, että elämä on mieletön lahja ja joka päivä minä saan herätä rakastamaan näitä ihmisiä, aukaisee aistit kaikille elämän pienille nautinnoille - joo, joo, tiedän että tuo on klisee, mutta totta - ja pienistä asioista iloitsemiselle: Kuppi hyvää mustaa kahvia aamulla, punaviinilasillinen ja hyvä romaani sohvan nurkassa illalla, auringonlasku kesäisessä rannassa, koko perhe yhdessä köllöttelemässä sohvalla elokuvaa katsellen, kävelyretki luonnon helmassa, vastaleikatun ruohon tuoksu, sateen ääni ikkunaräystäillä...Elämässä on joka päivä mielettömiä tähtihetkiä!



Minä tunnen surua niiden ihmisten puolesta, joille arki tuntuu olevan aina raskasta ja epätyydyttävää ja korkeintaan sen yhden etelänlomaviikon vuodessa voi odottaa olevansa onnellinen, ja aina minä toivon, että he pääsisivät siihen mielentilaan, jossa voi iloita pienistä asioista ja läheisistä ihmisistä ihan joka päivä. - Muuten menee hirveästi elämää hukkaan odottaessa ja kärvistellessä!