Joskus mietin miksi muiden lapset ovat niin täydellisiä, tykkäänkö edes omistani?

taakse ja nappi otsaan. Lapsillakin parempi ilman itsekästä ja huonoa äitiä!



ap



ps. tää on hyvä teurastamo tää palsta

mulla ainakaan ole mitään yhteistä 9-vuotiaitten poikien kanssa - olisiko siinä sinunkin ongelmiesi juuri?



Mutta siis onko sinun poikasi eskarilaisia vai 9-vuotiaita? Vai löytyykö molemmat? +Vauva?



Koita keksiä jotain yhteistä tekemistä vanhempien poikien kanssa - leffat, ruoanlaitto, musiikki... ja kuuntele joka tapauksessa heidän höpötyksiään :)

en minäkään jaksa kuunnella ekaluokkalaiseni selostuksia jostain tietokonepeleistä, bionicleista, tai mistä milloinkin. annan mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. jos on tärkeää tekemistä sillä hetkellä pyydän et kertois joskus toiste. joskus lapsi saattaa siitä vähän möksähtää, mut ei se mitään. ei aikuisten oo pakko jaksaa sellaista höpötystä koko päivää. silti lapseni ovat minusta maailman ihanimpia!



ekaluokkalaisella on myös ollut kiukkuinen syksy koulun alettua, mutta pitäähän se ymmärtää vähän. rajansa silti sillä kiukuttelullakin. saa siitäkin sanoa. koita löytää lapsen kanssa jotain yhteisiä juttuja lisää. minun ekaluokkalaiseni pitää lukemisesta ja jaksan paremmin kuunnella juttuja esim Ankkalinnasta, dinosauruksista tai lukemistaan kirjoista. Kannustan lukemiseen ja luen hänelle myös ääneen vaikka osaakin itse lukea. Käymme myös yhdessä uimassa aina tilaisuuden tullen. Silloin hän varsinkin helpommin juttelee jos vaikka jokin painaa mieltä tai ihan muuten vain kertoo mitä koulussa on tapahtunut tai kavereista.



muistan itse et kun olin lapsi, äitini ei jaksanut kuunnella kun kerroin mitä koulussa oli tapahtunut. se harmitti. siksi en halua omalle lapselleni samanlaista tunnetta. mutta bionicle-jutut on eri asia, oon sanonut et niistä voi jutella sit kavereiden kanssa, äiti ei niistä ymmärrä.

ikävä kyllä..



Itsellä kolme lasta alle kuuden, ja takana raskaat ajat monessakin suhteesssa.

Parisuhdeterapiassa tuntemukseni "analysoitiin" melkein masennukseksi, mitälie sitten tarkoittaakin, mutta ainakin tunnistan tuon "tunteettomuuden"..



Tsemppiä ap, en voi sanoa kyllä se siitä kun meillä vielä ollaan aika syvällä suossa mutta ehkä kuitenkin 10cm korkeammalla kuin kuukausi sitten..

sinusta tuntuu tuolta. Koit siis rakkautta ja hellyyttä lapsiisi, kun he olivat vauvoja, mutta nyt et enää tunne samaa tunnetta, niinkö?



Ensinnäkin, et ole huono äiti, vain rehellinen. Mutta toiseksikin, ei ole "oikein" rakastaa lapsiaan vain vauvoina. Jos sinulla on jotain henkisiä esteitä tai ajatuksia, jotka estävät sinua tuntemasta niitä rakkaudentunteita isoja lapsiasi kohtaan, sinun täytyy selvittää ne asiat. Oletko väsynyt? Oletko miettinyt elämääsi ja lastesi elämää kokonaisuutena (vai vaan tehnyt vauvoja, koska ne ovat suloisia ja itseisarvo vauvoina)?



En tosiaan haluaisi teilata sinua, koska olet rehellinen. Eikä tunteitaan voi kontrolloida (kuin tietyssä määrin), mutta e myöskään sanoisi, että tuo on ok. Kyllä lapsesi ansaitsevat rakkautesi, arvostuksesi ja ihailusi myös kasvaessaan, ja jos et kykene sitä antamaan, vika on sinussa, ei lapsissa.

lapsia meillä on kolme. Tottakai olen heitä kaikkia ihastellut vauvana, Vaikka etenkin esikoisen vauva-aika oli todella rankka.



Joskus mitin, että toisen lapsen syntymän jälkeen tapahtui "jotain". En enää tuntenut esikoista ja hänen kanssaan viettämäni aika luonnollisestikin väheni. Nyt kolmannen syntymän jälkeen tuo samainen "jokin" tuntuu tapahtuvan. Kammottavaa. Toki haluan nähdä lasteni kasvavan ja tuntea ylpeyttä. Mutta miten voi yhdessä hetkessä "tuntea" että tunteet lasta kohtaan muuttuvat.



Uusi vauva vie myös melkoisesti energiaa, ehkä nämä isommat tuntuvat vievän energiaani enkä jaksa keskittyä heihin ja heidän asioihinsa. Pinna on kireällä, ja valitettavasti lapseni saavat sen tuntea.



Ja lopuksi: meidän lapset on nyt tässä. Ei tosiaan tule lisää kun olen näin hämmentynyt näidenkin kanssa. En tunne enää itseäni.

vai hoituuko keskusteluavulla. Vai ihan itsekseen?

joka ei ole muuta vielä ainakaan suositellut.



Itsekseen eivät nämä solmut aukea, minä hain meille apua kun eräänä kauniina päivänä tuntui elämä ja arki liian raskaalta yksin ( ja kaksinkin) kannettavaksi.



Nyt mennään päivä kerrallaan..

sai miettimään, ajatteletko, että muiden lapset ovat jotenkin mukavampia tai mielenkiintoisempia? Itse tekstisi kuitenkin kuvasi toisenlaista tilannetta, enemmänkin sinusta lähtöisin olevaa jaksamisen puutetta.



Mä kannatan samaa kuin mitä joku aiempi. Anna hiukan tilaa itsellesi ja jos voit, kerro miehellesi, että tarvitset ehkä jopa hiukan aikaa irrallaan näistä vanhemmista lapsista. Voitko mennä jonnekin vaikka viikonlopuksi? Mieti sitten tuntemuksiasi vähän etäänpää. Mikä tosiaan saa lapset tuntuvan etäisiltä tai rasittavilta?



Jaksamista! Lapset ovat yksi elämän ristiriitaisista mysteereistä: valtavia aarteita ja samalla joskus valtavia taakkoja.

Ostan innoissani niille poikien leluja: Gormit, bionicle, bakutan ja mietin heille hyviä pleikkari ja wii pelejä.

Juuri siksi ovat ihania, kun ovat innostuneita, aktiivisiä ja jutut lennokkaita.

Itse koen kyllä, että poikien kanssa on paljon yhteistä.

Tuolla tunteella kyllä erkanet poikiesi mailmasta. Älä sitten ihmettele, kun heitä ei aikuisena äiti kiinnosta.

mutta väsymystään tms. niin vaan tuntee.

Siinä kun ei järkipuheet ja ajattelu ja varsinkaan syyllistäminen auta jos joku asia ei vaan toimi niin kuin yleiseti odotetaan!



Ja ihan vinkkinä, käy niiden viisivuotiaiden kanssa mielummin vaikka metsässä kuin lajot niitä bionicleillä tai peleillä, nuoria ja pieniä vielä ovat..

Ihan vinkki sulle itsellesi, että tutkita oma äo.

Jos kirjoittaa ostavansa lapselle innoissaan leluja, niin siinäkö se meidän koko elämä on. Miten joku voi olla noin tyhmä.

T. 12, Äiti joka asuu luonnon vieressä rivarissa ja pojat leikkivät metsässä jokpäivä rakentaen majoja.