Mä en oikeasti tiedä rakastavatko mun vanhempani mua.

...kerron joka päivä pojalleni rakastavani häntä! Että se siitä suomalaisten sanomattomuudesta!

Kerron lapsilleni usein, en päivittäin kuitenkaan.



Minullekaan ei sanottu, silti tiedän että rakastavat mua. Näyttävät teoin, auttavat kun kykenevät. Tulevat välillä käymään.

etenkin siinä vaiheessa, kun itse perustaa perheen ja saa lapsia!



Kyllähän se, miten ihmistä on lapsena kohdeltu (rakastetaen vai välinpitämättömästi), kannustettu jne. vaikuttaa koko loppuelämään ja itsetuntoon, siihen miten näemme itsemme ja muut, miten muodostamme ihmissuhteita. Luulis tämän olevan itsestäänselvyys vuonna 2009!

Auttavatko? Tukevatko? Ovatko läsnä? Kiinnostuneita?



Joillekin se ääneen sanominen on niin vaikeata. Sitäpaitsi teot ratkaisee.

halanneet minua, pitäneet sylissä, sanoneet rakastavansa minua.



Ovat olleet 19v ja 21v kun olen ilmoittanut maailmaan tulosta ja pakottanut heidät naimisiin.



Kuitenkin aina siis, ihan aina, olen ollut varma että rakastavat minua. Tätini on kertonut, nyt kun olen aikuinen, että äitini haaveili opiskelemaan lähdöstä kun sai tietää odottavansa minua, kuitenkaan en koskaan ole kokenut olevani ei-toivottu lapsi vaikka 100% varmasti sitä olen ollut.

eikä ne oikein teoillaankaan osoita että rakastaisivat.. :(

onko se sitten rakkauden osoitus? Jos menen kylässä käymään niin ovat aina iloisia mutta eivät koskaan soittele minulta kuulumisia tai tule vastaavasti minun luonani käymään.



ap

Eivätkä minun vanhempani osoita teoillaankaan mitään. Iloisia ovat kun menemme kylään, mutta hyvin harvoin käyvät meillä..

Tiedän vain, että näin on vaikka siitä ei sen enempää puhutakaan.



Olemme faijan kanssa läheisiä ja se ei tarvitse suusanallista kommentointia.



Mutsin kanssa pistin välit poikki. Taisin olla hänelle enemmänkin paholaisen ilmentymä maan päällä kuin lapsi.

Että suomalaiset valittavat: vanhempani ei koskaan sanoneet rakastavansa. Ei me olla missään jenkeissä, joissa tuollainen retoriikka kukoistaa. Suomessa ei ole koskaan ollut tapana lapsille hokea "rakastan sinua", koska suomalainen "rakastaa" viittaa enemmän romanttiseen rakkauteen kuin joku "love".

Suomalainen äiti ja isä osoittavat rakkautensa teoin ei löpinöin.

Rakastavani heitä, koska rakastan ja haluan heidän tietävän sen!

Ei minua ainakaan edes kiinnosta rakastavatko. Äitini "rakkaus" on niin ahdistavaa holhoamista että en sitä ollenkaan kaipaa. Isäni taas on ollut aina erittäin etäinen, mutta silti ajattelen häntä ihan lämpimästi. Vaikka en edes osaa puhua yhtään mitään hänen kanssaan. Miksi pitäisi? Näen vanhempiani kerran-pari vuodessa ja se riittää ihan hyvin.