Ujot ja arat vanhemmat joilla on sosiaalinen lapsi

Mä olen ujo ja epäsosiaalinen, kavereiden löytäminen ja säilyttäminen on aina ollut vaikeeta. Lapsena olin yksinäinen ja luokassa torjuttu, aikuisenakaan ei ole yhtään hyvää ystävää enkä heitä kaipaakaan koska en jaksa olla ihmisten kanssa kuin hetken aikaa. Erakkoluonne siis. Meillä on kaksi tyttöä joista esikoinen tulee minuun ja nuorempi isäänsä, joka on normisosiaalinen eli kavereita on jonkin verran.



Esikoistyttö ei löydä kavereita ja kun mä oon yrittänyt auttaa eli rohkaissut kutsumaan kavereita kotiin, ottanut mukaamme leffaan, uimaan, kaupungille ja huvipuistoon, hän ei osaa olla kaverin kanssa. Esim. huvipuistossa saattoi sännätä seuraavaan laitteeseen ja jättää kaverin kuin nallin kalliolle. Hän ei tarvi kaveria vaan tulee itsekseen toimeen ja kaveri on niin kuin hidaste, jota pitäisi jaksaa huomioida. Jostakin syystä tämä harmittaa minua vaikka itse olen samanmoinen. Yritän usuttaa tyttöä kavereiden seuraan ja hän toisinaan haluaa itsekin pyytää luokkakamuja mutta ei sitten osaa muodostaa vastavuoroisia suhteita eli seura on satunnaista.



Toinen tyttömme on kuin kala vedessä kavereitten kanssa. Hän tutustuu kuin itsestään ja on aivan luonteva toisten seurassa. Puhelin soi jatkuvasti ja hän viilettää kaverin kanssa siellä sun täällä, kavereita on suuri joukko. Huomaan ihailevani häntä ja otan opiksi, miten kamujen kanssa ollaan. Siis minä aikuinen omalta tyttäreltä. Isosisko kadehtii pikkusiskoa ja kysyy usein, miksi sisko pääsee sinne ja tänne ja miksi sisko on koko ajan kaverin kanssa eikä hänen.



Miksi epäsosiaalinen ihminen olisi huonompi kuin sosiaalinen? Itse olen aivan tyytyväinen itseeni näin mutta siltikin toivoisin toisen lapseni olevan erilainen kuin hän on koska tuntuu että sosiaalinen olisi muka parempi kuin epäsosiaalinen.

ihan sosiaalisia. Kaikki lapset ovat sosiaalisia, yksi vähän ujompi. En toivoisi kellekään lapselle sellaista kohtelua jota itse jouduin kestämään ujouden takia. Harmitti kun ei uskaltanut mennä mukaan.

olen tällainen neljän seinän sisällä asuja..

kiva olla kotona ja muutaman kerran viikossa käydä niillä asioilla.

Ukkoni on taas menevää sorttia..

Olisi joka päivä menossa kavereilla ja muualla kaupoissa... itseasiassa on nytkin joissakin rallikisoissa :D



mutta hyvä vaan kun itse muutin muuan vuosi sitten hänen perässään kaupunkiin enkä liiemmin täältä tunnekaan ketään kun kaverit jäi melkein 400 kilsan päähän niin onpahan miehen kaverit tulossa kahville aina niin näkee niitä ihmisiä ihan tarpeeksi meilläkin..



ei se minua haittaa vaikka oonki tällanen hiljanen hissukka

No jos näin, niin meillä on kolme ujoa lasta ja kaksi sosiaalista, mun mies on myös sosiaalinen ja itse olen suorastaan erakko. Ihan hyvin tulen toimeen lasteni ja mieheni kanssa. Mun ujoja lapsia osaan tukea ja kannustan myös meidän sosiaalisia lapsia. Itseäni en kyllä ole koskaan epäsosiaalisena pitänyt enkä lapsianikaan, vaikka ujoja ollaan.

me vanhemmat ollaan omissa oloissa viihtyviä, esikoinen on hyvin sosiaalinen. Kuopus on tullut minuun, on ns. "itsenäinen", eikä oikein osaa hankkia kavereita (joita esikoiselle tulee kuin itsestään). Puolensa kummassakin; kuopuksen ei tarvitse kysellä naapurin mielipidettä tekemisiinsä, esikoinen taas vaikka onkin riippuvaisempi kaveriporukasta, saa etua just työelämässä kun viihtyy "tiimissä".

Olen yrittänyt "sietää" esikoisen kavereita (vaikka haluaisin olla rauhassa...) ja pitää huolen että pääsee toteuttamaan itseään joukkuelajeissa ym ja sitten olen myös yrittänyt tukea kuopusta kavereiden hankkimisessa. Jälkimmäinen siksi että nyt aikuisena näen mitä on kun ei osaa luoda ja pitää yllä kaverisuhteita, vaikka niitä tarvitsee, ihan jokainen :-/

Me molemmat olemme ujoja ja hiljaisia. Olimme arkoja myös lapsena.

Esikoinen on kuten me. Harkitseva ja ujo.

Kuopus taas on sosiaalinen. Eskari ryhmänsä pelle, joka rakastaa huomiota. Reipas ja rohkea rämäpää, joka innostuu kaikesta ja haluaa kokeilla kaikkea ja on heti valmis kaikkeen uuteen. Hänellä on paljon kavereita ja tuntuu olevan suosittu kaveri.

Esikoisen taas tarvitsee aina tietää tarkkaan mitä tulee tapahtumaan ja haluaa tarkkailla ensin ja harkita.



Pakko myöntää, että joskus ihailen kuopuksemme käytöstä. Hänen positiivisuuttaan ja rohkeuttaan. Hän tulee selvästi äitini sukuun luonteeltaan eli on hypännyt yhden sukupolven yli.



Meidän pojat on kuin yö ja päivä, täysin toistensa vastakohtia.

olen ujo. Mieheni taas tosi sosiaalinen.

Lapsi on myös tosi sosiaalinen ja minusta se on tosi hienoa. Vauvasta en osaa vielä sanoa :)

Toivon ettei lapsistani tule yhtä ujoja kun minä, koska elämä ujona on välillä aika haastavaa...

Yritän parhaani mukaan rohkaista lapsia erilaisissa tilanteissa ja näyttää hyvää esimerkkiä.



Lapsen sosiaalisuus on rohkaissut minuakin, koska usein vieraat juttelevat lapselleni esim. kaupassa tai lapsi juttelee kassatätille. Silloin itsekkin joudun vaihtamaan muutaman sanan vieraan ihmisen kanssa ja se tekee vaan hyvää :)

esim. jutelle niitä näitä naapurien kanssa joka käänteessä. Lapset taas ovat rohkeita yltiösosiaalisia ja puheliaita ja heidän kanssaan minunkin on opeteltava olemaan sosiaalisempi erilaisissa tilanteissa. Joskus ihmettelen, kuinka lapseni ovat niin toista maata kuin minä itse olin lapsena. (Olin superujo ja hiljainen)

mutta ehkä kuitenkin hieman omissa oloissa viihtyviä ja vetäytyviä.. Lapsi sen sijaan oikein yltiösosiaalinen, hänen mielestään mikään ei ole hienompaa kuin tutustua uusiin ihmisiin ja saada kavereita. Välillä ahdistaa, kun kotona tykkäisin puuhastella omia juttuja rauhassa ja lapsi taas ei viihdy minuuttiakaan yksin. Olen kuitenkin iloinen lapsen luonteesta, sosiaalisella ja avoimella luonteella on helppo pärjätä joka paikassa, työelämässäkin nykyään paljon iloa jne.