Onko äitisi tai isäsi leski?

Isä alkoholisti ja oikeestaan oli helpotus kun hän kuoli.Äiti sai työpaikan kun tila meni pakkomyyntiin ja hän tuntuu pärjäävän hyvin.Pahinta oli kun isä oli tehnyt paljon velkaa ja osan näistä meidän (silloin) alaikäisten lapsien nimiin.No, vieläkin maksellaan näitä oppirahoja.Onneksi tuollainen ei taida olla enää mahdollista.

Ensimmäinen vuosi taisi meillä kaikilla mennä ihan sumussa. Alkoholiakin kului "lääkkeenä" enemmän kuin olisi ollut hyväksi, mutta silti äiti kyllä jaksoi käydä töissä koko ajan ja on töissä edelleen. Heti alusta alkaen muisteltiin paljon isää ja käytiin avoimesti tunteita läpi. Lähes kymmenen vuotta äiti ehti elää yksin ja sitten löysi itselleen "poikaystävän". Tämä uusi suhde on ollut lähinnä helpotus meille lapsille, kun ei tarvitse murehtia äidin yksinäisyyttä.



Äitini on aina ollut vahva ja itsenäinen nainen, joten äkillinen yksinhuoltajaksi jääminen ja kaikki se vastuu perheen taloudesta eivät häntä musertaneet. Ihailen häntä tästä suuresti ja pyrin itsekin elämään elämäni niin, että selviän aina omilla jaloillani.

Viime viikonloppuna laskettiin uurna.Äidillä on vaikeeta.Heille olis tullut muutaman vuoden kuluttua 50v hääpäivä.Itselläkin on vähän väliä itku herkässä.

28 vuotta sitten tapasivat työreissulla Tampereella ja rakastuivat. Isä irlantilainen.

Halusivat kaksi lasta, minut ja siskoni. Isällä perhe - vaimo ja poika - irlannissa. Ikinä ei ollut ollut puhetta siitä, että ikinä saisivat olla yhdessä loppuelämänsä, halusivat vain kaksi lasta yhdessä...

Minä synnyin ja 1v4kk myöhemmin pikkusiskoni. Pidettiin pieninä yhteyttä isään kirjeiden muodossa, mutta sitten tuli pyyntö, että ei lähetettäisi kirjeitä kun isällä on niin kova ikävä.. vaimo tiesi kyllä äidistä ja meistä alusta alkaen.

Kun täytin 18v päätin kirjoitta isälle kirjeen. kerroin elämästäni ja kaikesta. Parin viikon päästä mun kummisetäni, joka oli hyvä ystävä isän kanssa soitti, että isän vaimo oli kuukausi sitten saanut aivoverenvuodon eikä isä nyt jaksaisi vielä ajatella meitä...

tästä meni kuukausi ja isä soitti. Puhuin puhelimessa pitkään, jonka jälkeen isä halusi jutella äidin kanssa.

Sopivat, että mennään käymään syyskuussa 1999 siellä...

Mentiin, nähtiin, isä ja äiti rakastuivat uudestaan. Joulukuussa menivät kihloihin, seuraavassa elokuussa naimisiin. Maaliskuussa valmistui talo ja seuraavassa maaliskuussa isä kuoli syöpään...

Saatiin tietää, että se mun kummisetä oli aikanaan väittänyt isälle, että me ei haluta pitää yhteyttä ja äidille, että isä ei halua pitää yhteyttä... Eipä ole tuo mies ollut meidän elämässä enää siitä lähtien...

Kun isä kuoli, se oli tosi kova paikka meille kaikille... ei me olla vieläkään päästy siitä yli. Me ei siskon kanssa uskottu, että isä tulee kuolemaan, vaikka se oli 100% varmaa...

Äiti hoiti isää kotona loppuun asti. Kuuli isän viimeisen henkäyksen yhtenä sateisena maaliskuun aamuna kun oli valvonut kuumeilevan isän vieressä koko yön...

Isän kuolemasta tulee ensikuussa kuluneeksi 4 vuotta. Ensimmäiset ½ vuotta oli vaikeita, äiti pelkäsi lähteä kodin ulkopuolelle ja tuttujen tapaamista, koska aina oli edessä itkua. Siitä pikkuhiljaa on itsenäistynyt ja nyt pärjää sen osalta hyvin. Surutyöhön vaikutti se, että sisareni sairastui vakavasti alle vuosi isän kuolemasta ja kuoli reilut puoli vuotta sitten. En tiedä miten itseensä käpertynyt äidistä olisi tullut, jos siareni perhe ei olisi tarvinnut ja tarvitsee edelleen niin paljon apua.

oli Irlannissa naimisissa ja suomessa käymässä työmatkalla...



Äidin kanssa ehtivät olla naimisissa vain kaksi vuotta ennen kuin isä kuoli....

15 vuotta jo. ekat vuodet ryyppäsi. oli työtön. sittemmin keräsi itsensä kokoon, raitistui, hankki uuden ammatin ja on nyt onnellinen ja eläkkeellä.



en osannut tukea häntä. olin itsekin aika rikki. hoidin pienempiä sisaruksiani sen aikaa kun hän joi ja tuhlasi kaikki rahamme. nyt meillä on kaikki hyvin.

Hän kärsi niin pahasti ettemme me lapset pystyneet oikein sitä tuskaa helpottamaan. Yritimme olla läsnä, mutta hän todellakin kaipasi vain puolisoaan eikä niinkään meitä. Välillä itse asiassa jopa töksäytti vähän loukkaaviakin asioita siihen liittyen, ikään kuin hän olisi ollut se ainoa johon sattuu.



Alkoi helpottaa parin-kolmen vuoden kuluttua, kun löysi uuden kumppanin. Olin niin helpottunut että suorastaan kirjaimellisesti kiitin luojaa rukouksessa, vaikka en edes oikeasti ole uskovainen.

Me lapset oltiin pieniä silloin, kun isä kuoli, etten muista, miten äiti siitä selvisi.

Jostain syystä meillä ei oikein ole puhuttu isän kuolemasta koskaan, mikä on kyllä harmi..

Vuoden verran on aikaa mennyt... iso on ikävä koko meidän perheellä, mutta eteenpäin toinen toistaan tukien on menty. Puhumalla, olemalla hiljaa, halaamalla, itkemällä yksin, yhdessä... ihan kaikkea

kun äitini kuoli äkillisesti.Samaan syssyyn häneltä meni työpaikka, sekä kuoli mummuni, eli siis hänen äiti.. :(



Isä ei ole ollut, eikä varmasti tule koskaan enää olemaan sama ihminen kun ennen näitä tapahtumia.

Kaikki tuo on ollut yhtälailla minunkin tuskani, mutta itse olen kyllä selvinnyt alkushokin jälkeen jaloilleni. Isä sairastui psyykkisesti. :(

Todella, todella surullista ja raskasta.

28 vuotta sitten tapasivat työreissulla Tampereella ja rakastuivat. Isä irlantilainen.



Halusivat kaksi lasta, minut ja siskoni. Isällä perhe - vaimo ja poika - irlannissa. Ikinä ei ollut ollut puhetta siitä, että ikinä saisivat olla yhdessä loppuelämänsä, halusivat vain kaksi lasta yhdessä...



Minä synnyin ja 1v4kk myöhemmin pikkusiskoni. Pidettiin pieninä yhteyttä isään kirjeiden muodossa, mutta sitten tuli pyyntö, että ei lähetettäisi kirjeitä kun isällä on niin kova ikävä.. vaimo tiesi kyllä äidistä ja meistä alusta alkaen.



Kun täytin 18v päätin kirjoitta isälle kirjeen. kerroin elämästäni ja kaikesta. Parin viikon päästä mun kummisetäni, joka oli hyvä ystävä isän kanssa soitti, että isän vaimo oli kuukausi sitten saanut aivoverenvuodon eikä isä nyt jaksaisi vielä ajatella meitä...



tästä meni kuukausi ja isä soitti. Puhuin puhelimessa pitkään, jonka jälkeen isä halusi jutella äidin kanssa.

Sopivat, että mennään käymään syyskuussa 1999 siellä...



Mentiin, nähtiin, isä ja äiti rakastuivat uudestaan. Joulukuussa menivät kihloihin, seuraavassa elokuussa naimisiin. Maaliskuussa valmistui talo ja seuraavassa maaliskuussa isä kuoli syöpään...







Saatiin tietää, että se mun kummisetä oli aikanaan väittänyt isälle, että me ei haluta pitää yhteyttä ja äidille, että isä ei halua pitää yhteyttä... Eipä ole tuo mies ollut meidän elämässä enää siitä lähtien...



Kun isä kuoli, se oli tosi kova paikka meille kaikille... ei me olla vieläkään päästy siitä yli. Me ei siskon kanssa uskottu, että isä tulee kuolemaan, vaikka se oli 100% varmaa...



Äiti hoiti isää kotona loppuun asti. Kuuli isän viimeisen henkäyksen yhtenä sateisena maaliskuun aamuna kun oli valvonut kuumeilevan isän vieressä koko yön...

ja siinä samassa se päätti ettei enää edes yritä pysytellä elämänsyrjässä. Sillä ei ole ystäviä, se ei ole kiinnostunut sen paremmin naisten kuin miestenkään seurasta eikä halua koskaan enää tehdä mitään uutta. Lapsensa eivät oikein uskalla tai osaa auttaa. Yksi kerran yritti ehdottaa terapiaa, mutta sekä anoppi että muut lapset suuttuivat sille niin hirveästi ettei se enää uskaltanut yrittää vastaavaa uudelleen.



Oma mummoni (joka ehti olla leski tasan 50 vuotta) oli vähän samansuuntainen, paitsi että se ei ollut masentuneen oloinen. Mutta ei sekään koskaan halunnut harkitakaan sitä mahdollisuutta että joku mies voisi vielä joskus olla hänen elämässään.