abortin jälkeinen suru: miten olette päässeet läpi,

sitten piti vain jatkaa elämää.

sekin helpotti, kun alettiin samantien yrittämään uutta ts. annettiin uudelle tilaisuus tulla. ja tulihan se, heti 2 kierron jälkeen.



nyt kun on isompia lapsia, niin ei samalla tavalla enää _ehdi_ surra menetettyä, vaikka se riipaiseekin.

sori



2

teit väärän ratkaisun jos suret asiaa jälkikäteen.

Tottakai asiaa suree vaikka ratkaisu olisikin oikea!! Ihan typerä ajatuskin ettei surisi. Minusta on vain tervettä surra asiaa!

minäkin surisin sitä tapettua pikkuista :(

yksin neljän lapsen kanssa yksin ilman kunnon tukiverkostoa.



Miten selittää kolmelle ensimmäiselle, että teidän perheenne hajotettiin, koska äiti väkisin halusi neljännen ?



En etukäteen tajunnut kuinka musertava ikävä ja suru voi olla kun tajuaa sen pienen alunkin olleen itselle niin merkittävä ! Häntä ei enää koskaan takaisin saa !



Ja avioliittokin on käymistilassa, vaikka ajattelin, että täytyy yrittää.

olisivat hyväksyneet pikkusisaruksen. Jos ero olisi tullut niin isähän siinä vain olisi saanut lasten vihat eikä äiti.

Suruprosessia en voi auttaa. Anna sen tulla. Älä häpeile, vaan sure ihan rauhassa.

ajattelin, että mitä pitemmällä raskaus on sitä pahempi tehdä abortti, kun sydän jo sykkii.



Lääkäri sanoi, että elämäntilanteenne kuulostaa sen verran kauhealta, ettei siinä oikein ole sijaa uudelle lapselle.

itseään voi iloiseksi, mutta mikä auttaisi eteenpäin ?

Olet joutunut kinkkiseen tilanteeseen. Toisaalta jos liittosi vetelee viimeisiään ei siinä uudelle lapselle olisi kyllä tilaa ollutkaan. Mitä jos vauvan tultua voimasi olisivat loppuneet kokonaan ja siitä olisivat muutakin lapsesi kärsineet?



Olen ollut samassa tilanteessa ja tehnyt saman ratkaisun. Liitto kyllä päättyi muista syistä mutta neljän lapsen yksinhuoltajuus olisi sittenkin ehkä ollut liikaa.



Sinulla on täysi oikeus surra. Hae voimia siitä, että ajattelit olemassa olevien lastesi hyvinvointia ja tietysti omaasi siinä sivussa. Elämä asettaa välillä tiukkojen valintojen eteen ja niiden kanssa on sitten vain opittava elämään. Nojaa siihen lääkärin lausuntoon, usein ulkopuolelta asiat näyttävät selkeämmiltä. Selviät tästä kyllä. Myötätuntoni on puolellasi.

vastaavasta tilanteesta.



Meillä kummallakin on yritystä, mutta luottamus hakusessa.



Mies moittii minua huonoksi kodinhoitajaksi, huomauttelee kiloista ja hoitaa omaa stressiään oluella arkisinkin. Muuttuu humalassa riidanhaluiseksi.



Välillä kyllä kehuu ja on helläkin, mutta viestintä on ristiriitaista.

Itse kyllä tiesin, että abortti on ainao oikea vaihtoehto. Siksi varmaan en ole asiaa surrutkaan. Toki joskus ajattelen, että nyt olisi sen ja sen ikäinen vauva, mutta ajatus jatkuu kyllä, että ... ja elämä pilalla!



Ehkä se tosiaan on niin, että ne jotka aborttia surevat jälkeen päin ovat sen tehneet vääristä syistä ja siksi katuvat.

ristiriitoja eikä ollut syy eroon. Olen nyt siis kolmen lapsen äiti. Kokonaisuutta ajatellen ratkaisu oli erittäin järkevä mutta eihän se sydän aina järkeä kuuntele. Minäkin ajattelen joskus, että nyt lapsi olisi sen ja sen ikäinen.



Lapsella on oikeus syntyä rakastavaan parisuhteeseen. Olisi ollut sitä lastakin kohtaan erittäin väärin, että hän olisi jo pienestä joutunut avioerolapseksi ja heittopussiksi kahden kodin väliin. Eroon olisimme päätyneet kuitenkin ja varsinkin vielä yhden pienen lapsen myötä. Yritimme monta vuotta vielä tuon abortin jälkeen paikata välejämme monin eri keinoin mutta emme siinä onnistuneet. Olemme kerta kaikkiaan aivan liian erilaiset ihmiset. Mikään parisuhteessamme ei tuottanut enää iloa.



Miehesi yrittää paeta ahdistunutta oloaan viinaa. Ja onnistuukin siinä varmasti hetkittäin. Istukaa alas keskustelemaan parisuhteestanne pohjia myöten. Kysy mieheltäsi, helpottaako hänen elämänsä sitten, kun huomaa tapaavansa lapsiaan joka toinen viikonloppu ja joka toinen joulu? Joskus on käytävä pohjalla ennenkuin voi nousta ylös. Menkää vaikka parisuhdeterapiaan, mistä sitä tietää, vaikka sieltä jotain apua löytyisikin? Olette sen lapsillenne velkaa.



Ja jos kaikesta huolimatta päätätte erota, ei se yksinhuoltajankaan elämä mahdotonta ole. Eipä ainakaan tarvitse tapella kenenkään kanssa koko ajan. Lapset kasvavat ja kohta huomaat, että heistä on sinulle seuraakin ja voitte tehdä monta kivaa asiaa yhdessä (tämä olettaen, että muut lapsenne ovat vielä pieniä).



Muista myös, että sinäkin elät ainutlaatuista elämääsi ja mieti, minkälaisessa seurassa haluat sen viettää?

Tää on jo ainakin neljäs...



Saat syyttää täysin itseäsi, kun asetit miehes lapsesi edelle!

Kun olet noin surullinen abortista niin kuinka voit enää yrittää miehesi kanssa. Edes yrittää rakastaa ja kunnioittaa. Mies tuskin tukee sinua surussasi, ei ainakaan voi ymmärtää kuinka vaikeaa se on naiselle. Jos olisin sinä niin kävisin juttelemassa jollekin ulkopuoliselle ja pyytäisin miestä muuttamaan ainakin hetkeksi pois. Tilaa sinä tarvitset surullesi.