Omat lapset muuttaneet minun mielikuvani äidistäni negatiiviseksi

Itsellänikin oli aina ollut sellainen käsitys, että lapsuuteni oli ollut hyvä ja onnellinen, kunnes sain esikoiseni. Ensimmäisen vuoden ajan esikoisen syntymästä kävin läpi surua, joka johtui äitini (ja isänikin) tekemisistä ja tekemättä jättämisistä olessani lapsi. Sen vuoden jälkeen (aikaa kulunut 4 v) en ole enää asioita vatvonut, koska kokonaisuudessaan äitini on parhaansa tehnyt suurperheen kotiäitinä ja maailma oli niin erilainen siihen aikaan. En voi muuta tehdä, kuin yrittää olla toistamatta äitini tekoja ja toivoa, että oma lapseni ei joudu käymään samaa lävitse, jos joskus saa omia lapsia.



Olen jutellut äidin kanssa ja hän on onneksi ollut hyvin ymmärtäväinen ja selittänyt taustoja ja oman äitinsä käytöstä, mikä on auttanut minua ymmärtämään ja antamaan anteeksi.

Jota et ennen ole hokannut siis.

Äitini käytti pari kertaa väkivaltaa (tukisti tai löi takapuoleen), ei juuri leikkinyt tai antanut virikkeitä, läheisyydenkin antaminen oli vähänlaista, huusi aika usein...etc. Tottakai muistin nämä teot ennen lasten syntymää, mutta en kummemmin niitä ajatellut. Sitten kun sain oman lapsen ja rakkaus lastani kohtaan syntyi, alkoivat äitini teot kummitella mielessäni ja koin ne ihan hirveiksi teoiksi, joita en ikinä voisi tehdä omalle lapselleni.



Nyt suhteellisuudentaju on palannut ja osaan asettaa teot omaan arvoonsa. Äidissäni on paljon enemmän hyvää kuin pahaa ja on nykyään aivan mahtava mummo. Hän jaksaa leikkiä loputtomasti lasteni kanssa.

samankaltainen tilanne tuli eteen, kun lapsi syntyi. Olin siihen asti pitänyt omaa lapsuuttani täydellisen onnellisena ja ihanana, mutta sitten aloin vähitellen ymmärtää, ettei asia tainnut ollakaan aivan niin. Ihan kuin olisin muistanut jotakin, jonka olin unohtanut. En muistanut mitään tarkkaa, vaan jokin epämääräinen " möykky" ahdisti mieltäni.



Omalle vauvalleni halusin antaa kaiken mahdollisen suojan. Tajusin etten ollut itse sellaista saanut. Hämmästyin niitä vinkkejä, joita omat vanhempani minulle antoivat vauvan hoitoa ja lapsen kasvatusta varten. He kertoivat minulle, millainen minä olin ollut vauvana ja miten olivat minua hoitaneet. En ollut tiennyt näistä asioista mitään.



Minut on mm. jätetty täysin yksin sairaalaan, kun olen ollut 8 kuukautta vanha. Hoitajat olivat ilmeisesti sanoneet, että vauva ei ikävöi niin paljon, jos vanhemmat eivät käy. Minua on hoidettu sairaalassa muutaman viikon ajan. Kai vanhemmat välillä ovat piipahtaneet, mutta siis suurimmaksi osaksi olen ollut nuo viikot yksin!



Samoin ollessani muutaman kuukauden ikäinen äitini on matkustanut viikoksi lepäämään oman äitinsä luokse (olin koliikkivauva), ja minä olen ollut sen ajan mummoni luona.

Tässä vain pari esimerkkiä varhaisajalta, myöhemmin lapsuudessa tilanteita on ollut sitten lisää.



Mitään radikaalia laiminlyöntiä ei siis ole tapahtunut, onhan minusta silti pidetty huolta, mutta jokin epävarmuus ja suojan kaipuu noista ajoista on mieleeni varmaankin jäänyt. Sen tajusin, kun oma lapseni syntyi. Hänelle todellakin halusin sitten antaa sitä suojaa, mitä itse olin ollut vailla.

olen aina pitänyt äitiäni lämpimänä ja reiluna kasvattajana (paitsi murrosiässä, silloin hän teki mielestäni ihan räikeitä virheitä minun kanssani). oman esikoiseni syntymä on muuttanut tätä ajatteluani.



minun äitini on aika itsekäs. en osaa antaa kunnon esimerkkejä enkä varmaan edes selittää tarkemmin. hän myös turhautuu herkästi jollei tajua jotain asiaa tai jos olen hänen kanssaan eri mieltä. murrosikäisenä kamppaillessani todella rajun masennuksen ja itsetuhon kanssa hän ikäänkuin loukkaantui minulle minun tunteistani, painui itkuisena tiehensä ja huusi että " joo hei mäkin tapan itseni! TAPETAAN HEI KAIKKI ITSEMME!" , olin juuri uskaltanut kertoa synkistä ajatuksistani. en kertonut toiste.

ovat täysin noudattaneet aikansa kasvatusoppeja. Jos esim. 30vuotta sitten piti lasta paljon sylissä heti oli joku moittimassa kuinka lapsi menee siitä pilalle.

Ei silloin ollut vauva lehteä tai kaksplussaa... töihin piti mennä kun vauva 2kk tai kituuttaa yhden ihmisen tuloilla.



Maailma muuttuu, onneksi joissain asioissa parempaankin suuntaan

mutta olen minäkin silti mielessäni miettinyt niitä asioita, mitkä hän teki mielestäni " väärin" . Oikeastaan vasta muutama vuosi sitten tajusin, että minunkaan äitini ei välttämättä onnistunut ihan kaikessa, vaikka pitikin itseään aina täydellisenä äitinä. Ehkä se oli hänen suurin virheensä. Hän oli kauhean kriittinen muita kohtaan, luuli olevansa aina oikeassa ja suoraan sanottuna juoksi kehujen perässä. Hän oli vaikea ihminen, ja minusta tuntuu siltä, että emme välttämättä tulisi toimeen jos hän vielä tänä päivänä olisi elossa. Tietysti hänessä oli paljon hyviäkin puolia, mutta hänen ajatusmaailmaansa en pystynyt koskaan ymmärtämään.



Nyt, ollessani itse äiti, teen monia asioita eri tavalla kuin hän. Ja olen siitä ylpeä.

omaa lapsuuttaan ja miettii sitä, miten haluaa omaa lastaan kohdeltavan. Jokainen meistä tekee virheitä ja jokaisen meidän vanhempi on tehnyt virheitä. Joskus oivallus voi auttaa siinä, ettei sitten jotain tiettyä perinnettä siirräkään eteenpäin.



Tuskin yksikään vanhempi ajattelee vasitella, että olenpas nyt tosi mulkku ja turvaton lapselleni... Mutta parhaasta tahdostakaan huolimatta eivät kaikki onnistu tarjoamaan lapselle sitä, mitä tämä tarvitsisi, tunteakseen olonsa hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Sitä sanotaan, että kun saa omia lapsia, niin ymmärtää itseään ja taustojaan paremmin. Tuo on merkittävä asia, minkä olet oivaltanut - kun tuosta selviät, olet aivan varmasti " kypsempi" ja viisaampi. Itke pois vaan. Itku on surua. Kyllä asiat joku päivä naksahtavat kohdalleen. Kriisiä ei voi yhtään nopeuttaa.

mutta toisaalta olen ehkä jo päässyt katkeruudesta hiljaiseen hyväksyntään tai ainakin ymmärtämiseen.



Hänen tilanteensa minun ollessani lapsi oli niin erilainen kuin minun tilanteeni nyt omien lasteni kanssa ja hän teki varmaan parhaansa siinä tilanteessa. Itse tekisin monet asiat toisin, mutta olenkin ihan eri ihminen kuin äitini.



Luulen, että tuo katkeruus menee sinultakin ohi. Monesti raskaana ollessa ja muutenkin hormonimyräkässä joku ihminen voi hetkellisesti vituttaa tosi rankasti. Mutta se menee tosiaan ohi ajan kanssa, jotenkin ne asiat saa ehkä omassa päässään käsiteltyä.

Paras ratkaisu tosiaan taitaa olla että antaa ajan vaan kulua ja mielen asettua, ilman että aiheutan enää enempää mielipahaa koettamalla saada äitiä selvittämään sellaista mitä en itsekään osaa sanoiksi pukea. Toivottavasti en ole onnistunut ihan hirveästi häntä näillä yrityksillä loukkaamaan.



Vanhempien lasten takia täytyy koettaa ryhdistäytyä, jotta he saisivat nauttia mummon seurasta vaikka itselle se onkin nytmelko vaikeaa. Onneksi lapset ovat kuitenkin vielä niin pieniä, etteivät huomaa eroa viikolla ja kuukaudella...



Ap