Lue keskustelun säännöt.
Millaisista oloista lähtöisin olevien ihmisten tiedät kasvaneen " normaaleiksi" aikuisiksi?
21.11.2005 |
Kysyn siksi, että tänään täällä tuntuu olevan erityisen paljon aloituksia, jotka käsittelevät perhe-elämää. Ja niistä kaikista saa sellaisen kuvan, että perhe-elämän täytyy olla yhtä auvoista siirappia, tai sitten lapsista ei VOI kasvaa normaaleja ihmisiä. Itse olen kasvanut perheessä, jossa varhaisvuosinani oli ongelma alkoholin suhteen, sittemmin vanhempani erosivat, eikä se väsyneen yh-äidinkään kanssa eläminen ihan aina niin herkkua ollut. Äiti tosin piti minusta hyvää huolta, mutta pimahteli kyllä tämän tästä. Suuttui siis. Ja kaikesta tästä huolimatta tunnen kasvaneeni ja kehittyneeni kelpo ihmiseksi. Olenkohan joku tilastollinen poikkeus, vai kestävätköhän lapset sittenkin enemmän kuin luulemme, menemättä rikki? (Enkä nyt todellakaan puolusta kenenkään kamalaa käytöstä, kunhan pohdiskelen.)
Kommentit (7)
miten muuten lapsi oppii pärjäämään aikuisena? Elämä ei kuitenkaan kohtele meitä silkkihansikkain, vaan kriisejä ja pettymyksiä on enemmän ja vähemmän elämän aikana.. Jos lapsi oppii siihen, että kaikki menee aina hyvin, eikä negatiivisia tunteita käsitellä, tulee aika heikkoja aikuisia, jotka eivät kestä vastoinkäymisiä.
Elämä opettaa.. ja nyt kun on oma lapsi, tulee tietenkin ajatelleeksi, että haluaisi tarjota sen turvallisen kodin, jossa ei koskaan tapeltaisi tms. Mutta kun se on täysin mahdotonta! Ei lapsi siitä saa traumoja, jos joskus tapellaan, kunhan lapsi oppii senkin, että riidat sovitaan ja kaikki tunteet on sallittuja. Mutta tärkeintä on tunnistaa ne tunteet ja sitten miettiä ratkaisuja erilaisiin tilanteisiin.
Me vanhemmat olemme ihmisiä, emme yli-ihmisiä. Kukaan meistä ei ilman jotain onnellisuuspillereitä voi koko ajan olla hyvällä tuulella ja hymyssä suin. Normaalia elämää on se, että riidellään ja rakastetaan. Niin se vain on!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosin ehkä hiukan herkkä. Mutta normaali.
Isä ja äiti erosivat kun oli 5. Minulla on isoja sisarpuolia, mutta isolla ikäerolla itseeni.
Isä meni uusiin naimisiin kun olin 9.
Äitini kanssa siis asuin, isällä kävin joka toinen viikonloppu. Olin lapsena iloinen siitä, että minulla on kaksi kotia. Vanhempani tulivat ja tulevat yhä hyvin toimeen. Ei siis riitaisaa eroa.
80-luvulla oli rahasta tooosi tiukkaa. Opinpahan säästeliääksi.
Koulut meni hyvin, kohta valmistun FM:ksi, lapsi on 9kk ja miehen kanssa naimisissa oltu kohta kolme vuotta.
Olen 27-vuotias.
kasvoin väkivaltaisessa alkoholistiperheessä ja lapsuus ja nuoruus oli yhtä helvettiä. Mieskään ei ole mistään pumpuliperheestä ja ihan normaaleja ollaan. Enkä koe saaneeni mitään traumoja, omalle lapsellemme tahdomme toki tarjota ehjemmän ja onnellisemman lapsuuden kun itse olemme eläneet...
Tota aihettahan on ihan tutkittu. Ja yleensä niissä selviytyjät ovat olleet sitten keskivertoa älykkäämmät lapset, joilla on fiksuuden takia selviytymiskeinoja (tukea tarvitsevat ovat luonnollisesti jääneet tuetta). Selviytyjillä on myös ollut joku riittävän hyvä ihmissuhde, joka on auttanut eteenpäin.
Isä töissä, äiti lasten kanssa kotona siihen kun nuorin meni kouluun. Tasapainoista elämää, johon kuului sukulaisia, tuttavia, jonkin verran harrastuksia. Rakennettiin talo ja siellä sitten asusteltiin porukalla ihan perussuomalaista elämää. Meillä vanhemmat riiteli joskus keskenään ja murrosiässä olevien lasten kanssa. Myös perusoloista voi kasvaa ihan selviytyjäluonteella varustettu ihminen.
Meillä ei ollut mitenkään korostetun auvoista, mutta ihan mukavaa elämää. Isäni on mm. kerran lyönyt minua, lisäksi meillä vanhemmat ovat muutaman kerran vuodessa juhlineet ihan lasten läsnäollessakin. Meillä on juotu saunakaljaa ja ruuan kanssa viiniä ja joskus jouluna isä on ollut kännissä.
En pidä näistä mitään erityisen pahana, ehkä ehdottomampia ovat rajummissa oloissa kasvaneet. Koen olevani aika tasapainoinen, en hötkyile enkä nipota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikista suurimpia nipottajia rutiinien, aikataulujen ja ehdottomien kasvatusperiaatteidensa kanssa ovat juuri " huonommissa" oloissa kasvaneet. Ainakin minun tuttavapiirissäni mm. eronneiden vanhempien lapset ovat vanhempina korostetun tarkkoja rutiineista perusturvan luojina. Sehän se tietysti on se lapsen perusturvan edellytys, mutta aika monella kaverillani tämä tarkoittaa mm. ruokailujen kanssa minuuttiaikataulua ja tarkkoja määriä. Mitä mieltä olette? Ehjissä ja about-ongelmattomissa kodeissa kasvaneet ottavat vanhemmuudenkin rennommin, kun ei ole mitään lapsuuden kauhuja, joiden toistumista tarvitsisi pelätä...
isäni oli lähestulkoon rappioalkoholisti juomakausinaan, valvotti meitä yökaudet ja oli myös väkivaltainen. Muistan nukkuneeni kellareissa ym. kun kotona ei voinut olla. Suhtkoht normaalina pidän itseäni, toki henkisiä vaurioita on mutta elämäni on päällisin puolin raiteillaan: minulla on hyvä avioliitto, ammatti ja työpaikka ym.