Nyt tämä ilmainen terapiahoitola sulkee ovensa. Lopullisesti.

Mä olen täysin kyllästynyt olemaan ilmainen terapeutti ja psykologi ja avointen ovien tarjoaja. Olen kyllästynyt kuuntelemaan itkua ja valitusta ja hysteeristä epätoivoa. Olen kyllästynyt tarjoamaan ruokaa ja juomaa ja viemään kukkia kun kaverilla on vaikeaa.



Mitään en näiltä ystäviltä(?) saa koskaan takaisin. En kuuntelevaa korvaa, en iloista seuraa. Hauskaa pitävät muiden kavereittensa kanssa, minä olen vain se likasanko. Ei minua pyydetä juhlimaan eikä elokuviin, ehei. Minulle soitetaan sitten kun maailma on kaatunut päälle.



En oikein jaksa olla asiasta millään tasolla imarreltu. Rankkaa tämä on. Ihan kuin omissa asioissa ei olisi riittävästi jaksamista, niin pitää vielä paneutua toisten ongelmiin. Jatkuvasti.



Toisen auttaminen on oikeasti raskasta. Totta kai jollain tasolla antoisaa, mutta se kuluttaa voimia. Ja niitä voimia tarvitsisin kyllä omaankin elämään. Mulla on vauva ja uhmaikäinen ja olen muutenkin rätti. Miksei kukaan tule tänne ja kysy voisiko auttaa minua??? Ei.



Ja mä kerään noita terapian tarpeessa olevia, ihan selkeästi. Tätä on nyt jatkunut varmaan 10 vuotta, autettavat vain vaihtuu.



Nyt oli sitten viimeiset terapiatarjoilut tässä talossa. Tämä HK on nyt suljettu.

näyttää heikkoutesi? Vai pelkäätkö näyttää heikkouttasi, pahaa oloasi, epätäydellisyyttäsi, lapsellisia tunteitasi lähimmillekin?



Kysyn vain siksi, että niin monet (naiset) pitävät julkisivun viimeiseen asti jollain tasolla. Jos teet niin - kukaan kavereistasi ei ehkä ole ymmärtänyt, että sinulla on oikeasti ollut vaikeaa ja olisit tarvinnut tukea. Ovat ajatelleet että se on vain pientä valitusta tai natinaa eikä sen kummempaa.



Toinen juttu on se että antamasi kenties ylitsevuotavakin huomio toisille on oma valintasi. Olet muut huomioon ottava ihminen, muistat ja autat toisia, hyvä niin! Olet monella tavalla arvostettava nainen. Tämä linja on kuitenkin sinun oma valintasi. Ei voi kohtuudella ajatella että kaikki jaksaisivat tehdä niin. Monilla on omassa elämässään niin tarpeeksi häseltämistä ja korjaamista, että heiltä ei liikene sympatiaa tai apua toisille.



Hyväksy se. Ja mieti jatkatko samalla linjalla kuitenkin, oman ilosi (ja muiden ;) vuoksi, koska haluat.



Asetat itsellesi ajatukselliset rajat. Autan ja kuuntelen näin ja näin paljon muita tässä elämäntilanteessa. Se on sinun panoksesi, jollain toisella ei ole siihen mahdollisuutta tai halua, eikä hänen tarvitse, eikä sinunkaan, jos et halua.



Get it? Kaikkea hyvää elämääsi!

Tiedän, että tämä käytökseni on oma valintani. Mutta en halua enkä osaa jättää ystävää pulaan tai yksin ahdistuksen keskellä. Minulla on jotenkin selkäytimessä se, että muita pitää auttaa ja tukea jos vain voi. Miksi sitten kaltaisiani auttavia ihmisiä on niin vähän?



Niin moni kääntää pään pois ja sanoo että omissa asioissa on riittävästi. Niin kai minunkin pitäisi. Sellaiset pään kääntäjät kuitenkin itse hakevat apua ja sympatiaa muilta. Miksi?



Ei minulla mitään säilytettävää julkisivua ole, olen avoimesti kertonut kuinka romuna tai väsynyt tai sekaisin olen ollut. Mutta auttavia käsiä ei ole näkynyt. Kommentti vain, että "minulla on nyt kaikenlaista itselläkin blablabla".



Rajat on vedettävä. HK on kiinni toistaiseksi.



ap

voit sanoa, jos haluat, selitykseksi, että sinun päähäsi ei nyt mahdu enempää asioita tällä hetkellä, sori, yritä ymmärtää.



Kovin moni ei auta tai kuuntele, olet aivan oikeassa, olen itse huomannut saman jutun sukulaisten/ystävien/tuttavien kesken. Ehkei ihmiset vain ole niin syvällisiä, että jaksaisivat eläytyä toisten asemaan. Näin olen itse tulkinnut monista ihmisistä. Mieluummin tekevät jotain konkreettista jos jotain, varsinkin jos heillä on käsitys siitä, mitä se voisi olla. Esim. olin itse sairaalassa, tätini toi naistenlehtiä pinon sairaalaan. Muuten emme ole sairastumisesta puhuneet, oli vaikea asia.



t. se äskeinen

kun tarvitsen kuuntelijaa :)



t. sama

Minä tosin saan kyllä muutakin seuraa näiltä ystäviltä, mutta olisi mukavaa välillä, että tukeutuisivat huolissaan muihinkin kuin minuun.



Mulla on kanssa sellainen pelveleva puhelin meininki. Olen kuin tukihenkilö näille ihmisille ja se on välillä raskasta. Varsinkin kun on oma elämäkin.



Yksi ystäväni oli vuodattanut minulle 10 vuotta (oikeasti) eräästä aiheesta. Tämä kipeään aiheeseen takertuminen esti hänen etenemisensä elämässä. Hän oli ylipainoinen, työtön, koulujakäymätön jne. Nämä siis johtuivat siitä, että oli kiinni murheessa ja itsesäälissä.



Tulin itse raskaaksi ensikertaa ja silti ystävälläni ei ollut muuta puheenaihetta, kuin hänen ongelmansa. Hän soitti aina kun olin menossa bussilla töihin. Olin huonovointinen ja hänen puhelunsa aina pahensivat asiaa. Oksensin aina kun pääsin ulos bussista. Kerran sitten (ruuhka-aikaan, bussi täynnä) menetin hermoni ja annoin tulla. Sanoin, että en kertakaikkiaan enää jaksa kuunnella sitä marinaa ja jonninjoutavaa valitusta. Annoin tulla täyslaidallisen ja sanoin vielä loppuun, että nyt on parempi pitää vähän etäisyyttä. Kerroin, että koen suhteemme häiritsevät ystäväni henkistäkasvua. Yritin ymmärtää häntä aina ja tämä esti häntä näkemästä kokonaiskuvaa.



No melkein vuosi kului ja sitten välimme lämpenivät uudelleen. Nyt (3 vuotta kulunu) olemme taas parhaat ystävykset! Ystäväni on opiskelemassa unelmiensa alaa (taideala, jonne todella vaikeata päästä), hän työskentelee omalla alallaan ja on tiputtanut ylimääräiset 40 kg, jotka kertyivät suruunsyömisellä.



Eli joskus pelin poikki viheltäminen voi olla ihan hyvä juttu kummankin osapuolen kannalta.



Tsemppia!

Mutta se Raamatun lause menee "iloista antajaa Jumala rakastaa".

Se, että muuttaa käyttäytymistään ja alkaa huolehtia paremmin omasta jaksamisestaan toisten kuormien kantajana, ei tarvitse tarkoittaa, että menee toiseen ääripäähän: heittäytyy kylmäksi, kovaksi ja itsekkääksi.

Niinpä ja monet avuntarvitsijat ovat vielä mitä taitavimpia painostajia. "Jos sä et nyt auta mua, niin viikon päästä mua ei enää ole ja se on sun syy." "Kukaan muu ei auta mua, joten sun täytyy." "Sä oot tosi itsekäs kun et halua auttaa, vaikka mä tarvin apua." Näitä riittää...

Tiedän, että tämä käytökseni on oma valintani. Mutta en halua enkä osaa jättää ystävää pulaan tai yksin ahdistuksen keskellä. Minulla on jotenkin selkäytimessä se, että muita pitää auttaa ja tukea jos vain voi. Miksi sitten kaltaisiani auttavia ihmisiä on niin vähän?

Tulee spontaanisti mieleen raamatullinen ohje: "Iloista auttajaa Jumala rakastaa."



Auttaminen tulisi olla pyyteetöntä ja toiselle tulisi antaa vain sen verran, ettei se ole itseltä pois.



Jos rajat ovat selvät, voimme ottaa toiset ihmiset "tontillemme" vieraiksi ja he saavat olla siinä rauhassa niin kauan kuin annamme heille luvan olla. Kun he lähtevät, vilkutamme iloisina ja jatkamme kumpikin omia touhujamme, urputtamatta, miten tyhmiä vieraamme olivat ja miten kalliiksi he tulivat.



Toisinaan taas itse menemme vieraiksi toisten luo ja nautimme heidän vieraanvaraisuudestaan. Jokainen tietää, miten isäntäväkeä rupeaa uuvuttamaan, jos vierailu on aina pitkäpiimäistä, yksipuolista ja hyväksikäyttävää. Sellaiset vierailut kannattaa lopettaa. Tällä yksinkertaisella vertauksella olen itselleni konkretisoinut sitä, mitä läheisiltä suhteiltani toivon.



Sitä kannattaa myös miettiä, miksi tarvitsee huonovointisia ihmisiä lähelleen. Tuntuuko oma elämä silloin paremmalle, kun on vertailukohtia? Viestinkö jotenkin tiedostamattani itse sitä, että en kestä ihmisten voivan paremmin, jos he toivuttuaan pitävät hauskaa jonkun muun kanssa?

Mutta se Raamatun lause menee "iloista antajaa Jumala rakastaa".

Kiitos tarkennuksesta! Tässä kohti vapaa Raamatun siteeraus ei onneksi vääristänyt alkuperäistä kohtaa ihan pyllylleen. Auttaja on antaja.

Olen hyvin tunteellinen ja toisaalta vahva ihminen. Perusasenteeni on optimistinen ja ehkä juuri sitä optimismia ja positiivisuutta nämä avuntarvitsijat tulevat minulta hakemaan.



Alussa ehkä sanoin väärin, kun kerroin että kerään ympärilleni näitä avuntarvitsijoita. En siis todellakaan tietoisesti niin tee enkä moisia huonovointisia välttämättä kaipaisi. Alunperin ns. vahvat ihmiset ovat muuttuneet avuntarvitsijoiksi.



Tuossa yksi kommentti oli, että onko kyse siitä etten kestä ihmisten pitävän hauskaa muiden kanssa. Ei se sitä ole. Pitäisivät tätä ankeutta mieluummin jonkun muun kanssa ;)



Olen tukenut yhtä ystävääni(?) nyt kolme vuotta vaikeuksiensa keskellä. Sitä ennenkin olimme ystäviä, mutta viime vuodet ovat olleet vain hänen ongelmiensa purkua. Olen pyytänyt tässä kuluneen vuoden aikana häneltä muutamaa pikkuasiaa, mutta mitään hän ei ole tehnyt. On vain vedonnut surkeaan oloonsa / periaatteeseen(!) / tai muuten vain. Eli mitään pientäkään ei takaisin saa. Ja juuri tämän tyypin vuoksi meni nyt hermot.



Olisi joskus kiva kuulla iloisia ja positiivisia asioita ja kuulumisia, mutta ei. Toisinaan tilanne menee siihen "uhkailuun" ja painostamiseen. Yksi ystäväni yritti itsemurhaa kahteen kertaan, toinen jopa onnistui siinä. Syyllisyyttä en kanna.



Ehkä minun nyt täytyy todellakin tehdä irtiotto tähän rooliin. Sanon kuten muutkin, että nyt ei pysty, ei jaksa. Ja pikkuhiljaa annan näille ihmisille itsestäni omien voimien mukaan. Mutta näin syvälle terapiatiinaksi en enää ryhdy. Äsken puhelin soi, eräs valittajaystävä siellä soitti. En vastannut. Ei nyt. En jaksa.



ap