Miehestäni on tulossa äitinsä.

Miehen äidillä on paha taipumus marttyyriyteen. Hän on hyvä ihminen, jota pahat ja kateelliset ihmiset käyttävät hyväkseen. Kiittämättömyys on maailman palkka, kärsi, kärsi niin- ja sitä rataa. Mikään ei koskaan ole omaa syytä. Jos vaikka jätät laskun maksamatta ja ulosottoviranomainen kolkuttelee ovella, syy on perijän, koska niin kohtuuttomasti eivät suostu joustamaan. Tai jos ilmestyy myöhässä häihin on syy törttöilevien kanssakuskien, ei sen, että lähti liian myöhään.



Tuo piirre on ärsyttänyt minua aina ihan suunnattomasti. Nyt olen huomannut samanlaisia piirteitä miehessäni. Hän vaikka törsää alkukuusta parisataa harrastukseensa, loppukuussa jos lasketaan senttejä että saadaan pöytään muutakin kuin kaurapuuroa, niin syy on "elämisen kalleus". Ja jos hänellä on meno jonnekin ja sanon vaikkapa, että "taas olen sitten koko päivän yksin lasten kanssa" alkaa se "No en mene sitten ollenkaan!" ja urputiurputi.



Ollaan oltu naimisissakin jo vaikka kuinka kauaun, miten tuollainen piirre alkaa löytyä vasta nyt?? Mä aina ilmoitan miehelle, että marttyyriksi on turha heittäytyä, kun sillä ei saa minulta sääliä.