Lue keskustelun säännöt.
osaako joku auttaa? tai kuunnella, neuvoa? (odotan vauvaa, mutta harkitsen eroa)
08.08.2008 |
Olen asunut mieheni kanssa nyt 10 vuotta ja naimisissa olemme. Meillä on jo yksi yhteinen lapsi ja nyt odotan toista lasta, joka tuli ehkäisystä huolimatta yllätyksenä.
Mieheni on aina kohdellut minua aika kylmästi ja huonosti, välinpitämättömästi. Hän haukkuu vaatetustani (kenkäni eivät ole trendikkäitä, takapuoleni liian iso niihin ja niihin vaatteisiin yms. Olen kyllä ihan normaalipainoinen), haukkuu kotiäitiyttäni (kun en tuo rahaa taloon, vaikka itse on asunut 8 vuotta minun omistamassani asunnossa), jos itken jotain surua tai murhetta hän julistaa minulle, ettei hän nyt kertakaikkiaan jaksa näitä ylimääräisiä tunteita, ja vain jättää minut itkemään yksin.
Normaalisti hän ei edes koske minuun moneen päivään, paitsi jos haluaa seksiä (joka sekin kestää 2 min, sellaista eläimellistä nylkytystä, jossa minun roolini on lähinnä toimia reikänä).
Nyt raskauden aikana hän on moittinut minua mm. siitä etten pidä hänestä riittävän hyvää huolta, etten laita ruokaa iltaisin, että olen ylisensitiivinen asioille...itse olen voinut niin huonosti, että en voi käydä edes jääkaapilla ilman että rupeaa oksettamaan, ja on väsyttänytkin niin hirveästi, että hyvä että jaksan aamulla sängystä nousta. En vain voi laittaa ruokaa, kun kaikki oksettaa.
Olen päättänyt, että luultavasti eroan miehestäni tämän raskauden aikana. Normaalielämässä hänen ylenkatseensa ja välinpitämättömyytensä vielä meni, mutta nyt kun olen väsynyt ja on muitakin raskauden tuntemuksia ja tunteita - en vain enää jaksa. En jaksa sitä tapaa, jolla hän kohtelee minua.
Olen käynyt yksin pariterapiassa, mutta mieheni ei suostu lähtemään mukaan.
Olen huolissani siitä, miten jaksan yksin kahden pienen lapsen kanssa. Jotenkin pärjään, sen tiedän, mutta miten...
On myös raskasta, kun haluaisi iloita raskaudesta, mutta mieli on niin maassa ja sydän niin täynnä surua.
Kommentit (11)
Ja narsismi on sairaus. Ei siitä parane.
Mä olisin eronnut jo aikoja sitten, ethän sä tai kukaan ansaitse henkistä väkivaltaa!
Jos asunto on kerran sun omistuksessa ja jää sellaiseksi (avioehto kai teillä on?!) niin pistä ukko saman tien pihalle. Sulla ja lapsillaso on yksi elämä elettävänä, miksi että eläisi sitä onnellisina. Biologinen isä ei välttämättä ole lapsille paras isä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lastenkin takia kannattaa lähteä. Uskon että voit paremmin ja jaksat paremmin ilman miestäsi.
Kuulostaa tosiaan ihan tutulta. Minä ilmoitin miehelleni 2 viikkoa sitten, etten enää jatka hänen kanssaan. Otan hänestä eron. Mies pyysi vuoden loppuun asti aikaa parantaa tapansa, mutta...ainakaan mikään 2 viikon aikana ei ole mennyt kuin huonompaan.
Meilläkin mies kieltäytyy poistumasta kodista, vaikka olen jo useamman kerran pyytänyt. En kuulemma ole tosissani. Vuoden alussa - jos asiat eivät radikaalisti muutu - minä vaihdatan lukot.
Meillä mies ei suostu keskustelemaan mistään ongelmista. "Tästä aiheesta minä en puhu koskaan" hän vain ilmoittaa. Kotitöitä hän ei tee, eikä halua olla lapsen kanssa, koska "mua ei huvita" on hänen mielestään riittävän hyvä syy.
Kävin viime viikolla ensimmäistä kertaa illalla ulkona ystävien kanssa sitten toukokuun ja mieheni rähjäsi minulle siitäkin - kaikki hänen vapaa-aikansa menee, kun minä vain juoksen kaupungilla.
Ymmärrän, miltä sinusta tuntuu, kun sanot että jaksaisit paremmin lastan kanssa yksin. Minusta tuntuu ihan samalta. Se mielipaha ja suru, mitä mieheni minulle aiheuttaa painaa mieltäni myös kun olen lasten kanssa.
Mutta lasten puolesta avioero tuntuu niin pahalta.
Oma isäni oli ihan samanlainen. Ja ehkä minun on vihdoinkin aika katkaista tämä noidankehä.
Uskon, että mieheni on narsisti. Isänikin oli, ja jostain syystä näen nyt selkeästi, miten paljon mieheni muistuttaa isääni. Surullista.
Minä aina luulin, että mieheni kyllä muuttuu. Toisaalta tunnen itseni hyvin typeräksi, kun olen uskonut niin, mutta toisaalta olen onnellinen, etten täysin ole menettänyt luottamustani ihmisiin. Ja positiiviseen muutokseen.
Asuntoni tosiaan on jätetty minulle perintönä niin, ettei miehelläni ole avio-oikeutta siihen. Onneksi siis elämäni on jotensakin turvattu, vaikka silti rahallisia huolia varmasti tulee. Ne pelottavat minua.
Meillä ei ole avioehtoa, mutta minä en (toistuvista pyynnöistä huolimatta) saa käyttöoikeutta yhteiseen tiliin. Mieheni lisäksi haukkuu minua kaikista ostoksistani, vaikka olen itse todella pihi kuluttaja enkä osta juuri koskaan mitään.
Mutta silti...miten kovasti sydämeni särkyykään esikoiseni takia. Kun hän kuitenkin jollain tasolla menettää isänsä ja ydinperheensä. Masuvauvani ei kuitenkaan samalla tasolla tule koskaan menetystä ymmärtämään.
Mieheni näki aikoinaan kovasti vaivaa saadakseen minut, mutta nyt hän sitten pelkää etten rakasta häntä riittävästi. Jos pukeudun joskus verskoihin enkä laittaudu ollenkaan, mies ottaa todellakin itseensä: "nyt se ei viitsi edes nähdä vaivaa vuokseni..." Mies mollaa sitten armotta, koska hän kokee henkilökohtaisena piittaamattomuutena sen etten ole nätimpi hänen vuokseen!
Nyt kun on vielä lapsikin tulossa, mies kokee itsensä uhatuksi jos yritän tehdä yhtäkään päätöstä vauvan suhteen yksin.
Periaatteessa, miestä olisi niin yksinkertaista miellyttää... RUOKAA ja SEKSIÄ. Niin ja puhtaat vaatteet, sekä omasta ulkonäöstä huolehtiminen jotta mies voisi olla ylpeä naisellisesta naisestaan. Miksi nuo asiat ovat monelle ylivoimaisia? Koska nainen on puolestaan monimutkaisempi tapaus. Ellei nainen koe olevansa rakastettu ehdoitta, noidankehä on valmis: nainen ei viitsi nähdä vaivaa laittautua ja huolehtia miehestäkin, kun se kuitenkin kohtelee nuivasti... ja mies näkee vain hyödyttömän naisen, joka ei edes yritä olla parempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon, että mieheni on narsisti. Isänikin oli, ja jostain syystä näen nyt selkeästi, miten paljon mieheni muistuttaa isääni. Surullista.
Minä aina luulin, että mieheni kyllä muuttuu. Toisaalta tunnen itseni hyvin typeräksi, kun olen uskonut niin, mutta toisaalta olen onnellinen, etten täysin ole menettänyt luottamustani ihmisiin. Ja positiiviseen muutokseen.
Asuntoni tosiaan on jätetty minulle perintönä niin, ettei miehelläni ole avio-oikeutta siihen. Onneksi siis elämäni on jotensakin turvattu, vaikka silti rahallisia huolia varmasti tulee. Ne pelottavat minua.
Meillä ei ole avioehtoa, mutta minä en (toistuvista pyynnöistä huolimatta) saa käyttöoikeutta yhteiseen tiliin. Mieheni lisäksi haukkuu minua kaikista ostoksistani, vaikka olen itse todella pihi kuluttaja enkä osta juuri koskaan mitään.
Mutta silti...miten kovasti sydämeni särkyykään esikoiseni takia. Kun hän kuitenkin jollain tasolla menettää isänsä ja ydinperheensä. Masuvauvani ei kuitenkaan samalla tasolla tule koskaan menetystä ymmärtämään.
henkisestä väkivallasta, täyttää täysin määritelmän.
Mitä pienten lasten kanssa pärjäämiseen yksin tulee, erosin kun pienin oli 10 kk. Mikä sinänsä helpompi kuin vielä ihan vauva, mutta kahden muun sisaruksensa lisänä tekemistä riitti. Mutta pärjäsin. JA mikä parasta, vaikka oli rasittavaa, tuo miehen aiemmin imemä energia ihan omassa käytössä.
Mielestäni on hienoa, että varoitat miestä ensin. Mutta tee selväksi miehelle, että varoitat vain x-kertaa (vaikka 3) ja siitä vaihtuu lukot tai sitten häivyt itse. Koska pelkät puheet ja aikeet paremmasta eivät auta, konkreettisia tekoja, nyt heti alkaen.
Itse ajauduin henkiseen uupumukseen , mielialat heittelivät ja enimmäkseen itkeskelin milloin mitäkin ja unet menivät vain tuollaisen kohtelun vuoksi. Pidä varasi ettet ajaudu samaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mitä esikoisesi tekee isällä, joka pahoinpitelee henkisesti hänen äitiään eikä tahdo olla lapsensa kanssa? Minä uskon, että huono ja alistava ilmapiiri perheessä jättää lapseen paljon pahemmat jäljet kuin ero. Entäpä jos miehesi alkaa kohdistaa vähätelyt ja alistamiset lapsiin?
Miehesi ei muutu ellei hän itse halua muuttua ja ellei hän etsi ammattiapua. Silloinkin muuttuminen on epävarmaa, koska narsisteissahan ei itsessään ole koskaan mitään vikaa (mikäli hän todella on narsisti).
tuli myös ero raskausaikana,narsisti-mies oli täälläkin :/
Mutta sitä vaan tahdon sanoa että hyvin sitä pärjää kahden pienen kanssa yksinkin!! (mulla lapsilla ikäeroa 2v8kk)
ei se aina helppoa ole,mutta mikä tässä maailmassa olis..? :)
Tsemppiä sinulle,varmasti olet onnellisempi yksin lasten kanssa kuin tuossa suhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta silti...miten kovasti sydämeni särkyykään esikoiseni takia. Kun hän kuitenkin jollain tasolla menettää isänsä ja ydinperheensä. Masuvauvani ei kuitenkaan samalla tasolla tule koskaan menetystä ymmärtämään.
Oliko oma lapsuutesi onnellinen narsisti-isäsi kanssa? Olitko onnellisempi ydinperheessä, jota varjosti narsistin käytös kuin olisit ollut äitisi kanssa?
Minun isäni harrasti myös henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Jo lapsena toivoin vanhempieni eroa, mutta äitini sinnitteli isäni kanssa "lasten vuoksi". Äitini muutti pois, kun viimeinen sisarussarjastamme oli itsenäistynyt, ja kaikki me sisarukset olimme iloisia erosta. Isälläni ei mene sen huonommin kuin ennenkään, äidilläni tuhat kertaa paremmin.
Meidän "vahinkovauva" syntyy ihan pian ja koko raskaus on ollut pelkkää tuskaa, ahdistusta ja murhetta. olen puhunut erosta miehelle monta kertaa, mutta mies kieltäytyy eroamasta ja lähtemästä kodistamme, sillä " kaikki puhuisivat hänestä pahaa, että hän jätti raskaana olevan vaimonsa" . Tiedän että jaksaisin paremmin lasten kanssa yksin, mutta miten pääsen tuosta eroon?