Lue keskustelun säännöt.
Onko paikalla "pitkäaikais" lapsettomia?
07.07.2008 |
Siis sellaisia, joilla ei yhtään lasta ja lapsettomuutta kestänyt vähintään n. viisi vuotta. Miten menee asian tiimoilta? Olettteko jo luovuttaneet käytännössä, entä henkisesti vaikka yritys vielä käytännössä jatkuisikin? Tuntekuksia jne.
Kommentit (8)
toista lasta tehty 2kk. Olen lopettanut asian ajattelemisen, toinen tulee jos tulee
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olotteko olleet/oletteko nyt hoidoissa? Itselläni luopumisprosessi ei pääse alkua pidemmälle, kun toivoa annetaan ja otetaan vuorotellen.
ap
emmekä aio niihin mennä. Mitään selvää vikaa kummassakaan ei ole.
Olen tavallaan ajatellut sen niin, että mun valinta on tässä, että tämä toivo olisi jos sen käyttäisimme. Jos emme onnistuisi edes ivf/icsi-menetelmillä, se olisi jotenkin vaikeampaa kuin nyt, kun teoriassa mahdollisuus vaikka luomuraskauteenkin on.
ja se oli helvetin rankkaa aikaa, meillä oli vikaa sekä minussa että miehessä, eikä luomualkuiseen raskauteen ollut edes mahdollisuutta.
Loppujen lopuksi raskaus alkoi ja jälkikäteen ajattelen, että oli pelkästään hyvä, että jaksoin hoitoputken loppuun saakka, mikä on silkkaa jälkiviisautta.
Meillä kesti lapsettomuutta kuusi pitkää vuotta. Kummastakaan ei mitään vikaa löydetty. Emme hakeutuneet hoitoihin. Tulinkin vihdoin luomusti raskaaksi=). Nyt meillä on 4kk ikäinen poika!
Oltiin sovittu, että jos ei tärppää 2007 vuoden loppuun mennessä, niin hoitoihin mennään. Tärppäsikin sitten heinäkuussa 2007.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
..laparaskopian jälkeen? Selittämättömiä ollaan (5 vuotta takana). Hoitoina 3 inssiä, 1 IVF ja 3 PAS:a. Itse epäilen vahvasti, että endometrioosia on, siksi laparaskopiaan. Onkohan paremmat mahdollisuudet luomuun?
Saimme lapsen icsi-hoidolla 3v. sitten. Seuraavaa ollaan toivottu, mutta nähtävästi luomuna sitä ei tule, ei plussan plussaa mahdu näihin 8 vuoteen (paitsi se ainoa hoidoilla aikaansaatu).
Lapsettomuus on on yhtä ylä-ja alamäkeä. Vaikka meidän hoito olikin niitä rankimpia, pahinta oli kuitenkin mielestäni henkinen puoli. Mitään herkkua ne hoitojaksot ei olleet, mutta mitä sitä ei tekisi oman nyytin eteen.
Välillä teki mieli luovuttaa, mutta onneksi ei luovutettu. Toisaalta, eipä olisi lasta vieläkään jos vaan oltas odotettu ihmettä eli sitä luomutärppiä. Kummassakaan meistä ei ole mitään suurempaa vikaa.
Minä olisin voinut mennä aikanaan adoptiojonoonkin, mutta mies ei halunnut.
Luopumisprosessi on alkanut, välillä menee paremmin, välillä huonommin. Sitten tiedän pääseeni asian yli, kun käyn laitattamassa uudestaan hormonikierukan että pääsen menkoista taas eroon ja matkustelun suunnittelu helpottuu.