Tammikuisista varmaan pakitellaan tälle vuodelle !

Hei!

Mulla oli maaliskuussa 1,5 vrk kestävät minimenkat, mutta olin niin pettynyt kun en tullutkaan raskaaksi, että ei edes tullut mieleen että tosiaankin voisin olla JO raskaana! Tein raskaustestin rv 6, ja ihmettelin, kun aloin rv 7 eteenpäin tuntemaan liikkeitä! Tää on kuitenkin jo mun 3. raskaus, joten tiesin, etten voi kuvitella. Nyt olisi siis rv 9+1.

Pääsen alkuviikosta ultraan, jossa selviää tarkemmin. Mutta vatsan

koostakin päätellen, saatan siis olla rv 14+ ! Oishan se tosi mukavaa.

Esikoistani taas jouduttiin raskauden alkuvaiheessa 5 vk peruttaa taaksepäin. Siihen aikaan mulla oli epäsäännöllinen kierto, joten tarkkaa LA ei pystytty kierrosta selvittämään.

Olin 25 v kun sain esikoiseni, suloisen tytön! Olimme olleet naimisissa jo melkein 6 v. Avioiduin nuoruudenrakkauteni kanssa. Muistan sen ilon ja auvon, jota elämässä silloin koin. Emmin kauan liittyä teidän nuorempien joukkoon tänne kirjoittelemmaan:)

Tyttö syntyi keskosena, rv 35 hätäsektiolla, Oli 10 vrk keskoskaapissa. Hän oli ensimmäiset 3 vuotta aina kipeä: korva-, vuoroin keuhkoputkentulehdus ja kuumekierre! Uuvuin väsymyksestä niinä vuosina, ja päätimme ettemme enää tee lapsia.Silloinen mieheni eteni vaudilla urallaan, ja alkoi pienin askelin muuttua. Vietti koko ajan enemmän aikaa pois kotoa. Juominen lisääntyi pikkuhiljaa. Saimme kuitenkin pojan, ikäeroksi tuli 5,5v. Miestäni poika ei enää kiinnostanut pätkääkään. Jälkeenpäin sain kuulla, että hänellä oli 3:n vuoden ajan ollut irtosuhteita siellä täällä. En aavistanut silloin mitään.

Kerran hän vain tuli kotiin, keräsi tavaroitaan ja ilmoitti muuttavansa toisen naisen luokse. Nainen oli eräässä hänen vakikapakoistaan tarjoilijana. Käski myydä kodin, koska tarvitsi rahaa. Otti auton ja sanoi, ettei halua nähdä enää koskaan meitä, ei edes lapsiaan.

Itkin shokissa 3 vrk, hänen vanhempansa olivat tukenani. Olin kotiäiti, lapset 1v8kk ja 7v. Koti meni ensinäytöllä, ja jäin kodittomaksi, tosin velattomaksi, jouduin muuttamaan lasten kanssa vanhemmilleni. Se oli kamalaa aikaa, oikeastaan pelkkää mustaa!

Sain espoon kaupungilta vuokra-asunnon, ja elämää rakennettiin ensin vain tunti kerralla eteenpäin. En tiedä, miten pysyin kasassa!

Vuodet ovat vierineet, minulla on kultakimpale aviomies, eronnut hänkin. Niin erilainen ja läheinen, toisin kuin exäni!

Exä tosiaan muuttui minulle täysin tuntemattomaksi loppuvuosina. Olimme sentään 13 v naimisissa.

Olen nyt 40 v, ja olemme hartaasti toivoneet pienokaista.

Silloin 25v ajattelin kauhulla naisia, jotka synnyttävät yli 35 v! Nyt lukeudun heihin itse, enkä mielestäni ole ollenkaan vanha. Pojan saadessani olin 31v ja ajattelin ,että nyt on lapset tehty. Mutta elämä on ihmeellistä, kukaan ei voi tietää tulevasta. Eron jälkeen olen selvinnyt syvästä masennuksesta, talousahdingosta, itsemurha-aikeista ja aivokasvaimesta. Olen päässyt jaloilleni ja olen kiitollinen jokaisesta päivästä!!! Ja nyt saan lapsen rakastamalleni miehelle, parisuhteeseen, jossa rakkaus on molemminpuoleista! Kerron sitten, tuleeko minusta joulukuulle vahvistusta;)