Miten te yh-vanhemmat vietätte aikaa silloin, kun lapset ovat etävanhemman luona?

En v*ttuile ja ymmärrän toki arjen raskauden, jossa elätte, mutta ihan oikeasti. Vapaa viikonloppu! Lähes tuntematon käsite meidän arjessa.

Baarissakaan en ole käynyt moneen kuukauteen. En tiedä, onko tämä jo pikkuhiljaa kääntymässä masennuksen puolelle...tai no, ehkä uupumista. Sillä kuitenkin huolehdin itsestäni, käyn kuntosalilla myös näinä vapaina vkil. Mutta jotenkin en vaan jaksa ihmisiä tällä hetkellä.



Ja lapsia on todellakin ikävä, kun jotenkin tuntuu, ettei yksin riitä ja sitten kun tulee vaikka tiuskittua lapsille, niin kannan huonoa omaa tuntoa.



Sinulle, joka kaipaili vapaata vkl. Minä vaihtaisin kiljuen elämäni sinun kanssasi. Mikään ei olisi niin ihanaa, kun elää perhe-eloa, omat lapset lähelläni. Mutta jos näitä vapaita vkl ei olisi, ei varmaan olisi minuakaan, olen jotenkin niin uupunut.

TE, JOTKA SAATTE LAPSENNE ETÄVANHEMMALLE, mitä teette silloin?!?

Ensimmäisenä yleensä siivoan kunnolla, kun saan sen kerrankin tehdä keskeytyksettä alusta loppuun. Sitten käyn ehkä elokuvissa tai vuokraamassa videon ja herkuttelen.



Aamulla nukun pitkään. Toisena iltana käyn ulkona kavereitten kanssa jos jaksan ja huvittaa. Ja siinäpä se viikonloppu sitten meneekin.



Niin ja osaan arvostaa näitä vapaita viikonloppuja, vaikka lapsia tuleekin ikävä.



Ja sille, joka oli kateellinen: älä ole. Yksinhuoltajan elämä on kaikkina muina aikoina sen verran yksinäistä, että ei sitä kukaan halua.



Mutta mielestäni myös ydinperheen äidit ja isät voisivat ihan samalla tavalla vaatia itselleen silloin tällöin yksinäisiä viikonloppuja, jolloin saa ladata akkujaan, kuin yksinhuoltajatkin. Ymmärrän toki, ettei se ole kaikille mahdollista, ei ole kaikille yksinhuoltajillekaan. Mutta niille, joille on: järjestäkää välillä itsellenne omaa aikaa. Onhan se sentään kansantaloudellisestikin (terveydellisesti) perusteltua. ;)

viikonloput jotenkuten. Tosin nekin on alkanut tuntumaan raskailta. Mutta jos jotenkin yrittää elää normaalia sinkkuelämää niin ei korostu se että on yksin. Vaikka samalla on kuitenkin perheellinen ja sitoutunut. Melkoinen ristiriita..



Lasten kanssa viikonloppuja viettäessä taas muistaa aina sen kuinka YKSIN sitä on. Kaipuu toisen aikuisen läsnäoloon on raastava.



Viime aikoina ei ole kyllä huvittanut lähteä ihmisten ilmoillekaan. Tekee vain mieli nukkua. Nukkua pois elämä kun ei tässä mitään muutakaan järkeä ole.



Tuntuu että yh:na tippuu normaalista elämästä pois. Ei tule kutsuja perhepäivällisille, ei normaaleja pyhien viettoja. Tosi luonnotonta tää yksinhuoltajan elämä.

Mutta silloin kun lapsi on isällään, niin istun netin ääressä, esim. Huutonettiin laitan myytävää. Siivoan, luen lehtiä, nautin hiljaisuudesta ja löhöilen tekemättä mitään. Saatan myös käydä ostoksilla, kellaria raivaamassa yms.

Mutta tosi tosi harvoin viitin lähteä bilettämään, olen sellainen erakkoluonne ja nautin mieluummin yksin kotona olosta.

Vai oppiiko sitä ottamaan " ilon irti" ?

jonkin ajan kuluttua alkoi osata järjestää niin, että juuri sopivasti oli kaikkea itsellä ohjelmaa sinä aikana.



4

mitä milloinkin. Enkä ikävöi. Varsinkin toinen lapsista on hankalassa iässä joten viikot on melkoista hulabaloota joten lepo on tarpeen!