Rakkauden syttyminen kakkoseen?

Yuli muotoiltua tuo otsikko hassusti, eipä käynyt tuo ' kakkonen' pienessä mielessäkään..

ap

Minulla on vielä tuoreessa muistissa kun sain toisen lapseni, vaikka siitä on jo 14vuotta. Rehellisesti sanottuna oli hyvin ristiriitaiset tunteet ja esikoinen tuntui rakkaamalta. Pikkuhiljaa hetki hetkeltä alkoi kiintymys myös toiseen lapseen. Tilannetta ei helpottanut yhtään esikoisen mustasukkaisuus ja minulla oli pitkään tunne, että olin pettänyt esikoiseni. Tunsin myös pahaa mieltä pienen vastasyntyneen puolesta, onneksi hän ei kuitenkaan ymmärtänyt tilannetta.

Esikoinen kun meni isän kanssa esim. kauppaan, vasta silloin pystyin halaamaan ja paijaamaan kakkoslasta ilman paineita. Nyt jälkikäteen olen katunut sitäkin, että pidin esikoistani liian isona ja liian varhain. Tämän jälkeen syntyneet sisarukset ja tunteet riittämättömästä äitiydestä eivät ole enää painaneet mieletäni.



Näiden kahden lapsen välinen mustasukkasuus jatkuu edelleen esikoisen puolelta, vaikka hän on jo 16v.



Onnea synnytykseen, aikanaan totut teidän uuteen lisääntyneeseen perhekokoon! :)

otsikosta ;) No tällä tavoin perjantaina on irstaat mammat liikenteessä? :)



t.4

Pelko oli aivan turhaa. Rakkaus vauvaan syntyi samalla sekunnilla kun hän syntyi, kätilö ja mies nauroivat kun kiljuin " iiiihana, antakaa se tänne, se on MUN!" kun poika oli ollut maailmassa tuskin viittä sekuntia kauempaa :-)

Rakkautta on riittänyt kyllä molemmille, esikoista kohtaan olen tosin kauhukseni tuntenut välillä, miten sen nyt muotoilisi...en vihaa, mutta jonkinasteista vastenmielisyyttä hänen kiusatessaan vauvaa :-( Mutta se tunne on mennyt onneksi melkein heti ohitse, kun tilanne on ohi. Ihania nuo on molemmat ja valtavasti heitä kumpaakin rakastan!

ennen kuin nuorimmainen alkoi tuntua todella rakkaalle ja omalle.



Ensimmäinen on aina uutta ja ihmeellistä, mutta toinen ei tuonutkaan mukanaan samanlaista " ihmettä" kun oli vielä samaa sukupuolta.



Vasta nyt, kun nuorimmainen alkaa lähennellä 6kk, olen löytänyt sen äidillisen ilon ja sykähdyttävän tunteen molemmista lapsistani. Varsinkin nuorimmainen on tullut kuin " kuorestaan" esiin aktiivisuuden lisääntyessä. Puoli vuotta siis meni:)

Ongelmana onkin sitten miten pystyis pitämään noista vanhemmista lapsista.

nyt vasta palasin lukemaan. eli aikaa saattaa sitten tosiaan kulua siihen rakkauden syttymiseen. ei ole helppoa olla vanhempi!

-ap

yhtä aarteita ja tärkeitä ovat ja yhtä paljon olen onnen itkua itkenyt kun heidät vatsani päälle nostetiin.



aivan yhtä paljon.

ei ehkä vielä ensimmäisenä päivänä tai viikkonakaan, mutta pian :)

Itse ainakin muistan että kun kuopus oli 1kk ikäinen, rakastin sitä jo aivan suunnattomasti, piti halia ja pusia salaa esikoiselta, ettei tulisi mustasukkaiseksi :D

Esikoiseen syntyi suuri rakkaus jo odotusaikana. Tätä samaa ei tapahtunut kakkosen kohdalla. Esikoisen raskautta oli myös joutunut odottamaan kauemmin.



Kun kakkonen syntyi, syttyi rakkaus kuitenkin häneen heti. Nyt kumpikin ovat aivan yhtä rakkaita.

Kummasti sitä vain rakastui vauvaan heti sen synnyttyä, masennuskin kaikkosi samantein. Vauvaa kohtaan heräsi suunnaton suojeluvaisto ja oikein tippa tulee vieläkin linssiin, kun muistelen sitä pientä ihanaa tuhisijaa.

Huono omatunto tosin vaivasi alkuun esikoisen takia, pelkäsin, että hän jää liian vähälle huomiolle. Toisaalta vauva-aika meni ilman suurempaa mustasukkaisuutta, joten tuskin esikoinen on kovasti kuopuksen syntymästä kärsinyt. Nyt lapset ovat 1 ja 3 ja toistensa parhaat kaverit, aivan ihan parivaljakko :)

Ongelmaksi muodostuikin aivan yllättäen negatiiviset tunteet esikoista kohtaan. Oma syyllisyys kova ja esikoinen kamalan mustasukkainen. Yritin antaa niin paljon huomiota kuin mahdollista, mutta silti aina kun silmä välttää oli puremassa, läpsimässä, nipistelemässä, tukistelemassa, potkimassa ja kun alkoi nousta ylös niin kaatamassa kuopusta ja se nosti itsessä esiin tosi ikäviä tunteita sitä " ykköstä" kohtaan. Ikäeroa viikkoa vaille 2 vuotta.

mutta kakkosen raskaus meni siinä sivussa. Kuopus on kyllä niin hurmaava veikko, että sen touhuja tulee seurattua hymyssä suin ja halittua ja pusittua paljon. Esikoinen on silti aina esikoinen.

Vierailija:

Ongelmaksi muodostuikin aivan yllättäen negatiiviset tunteet esikoista kohtaan. Oma syyllisyys kova ja esikoinen kamalan mustasukkainen. Yritin antaa niin paljon huomiota kuin mahdollista, mutta silti aina kun silmä välttää oli puremassa, läpsimässä, nipistelemässä, tukistelemassa, potkimassa ja kun alkoi nousta ylös niin kaatamassa kuopusta ja se nosti itsessä esiin tosi ikäviä tunteita sitä " ykköstä" kohtaan. Ikäeroa viikkoa vaille 2 vuotta.

Tällä hetkellä kuopus 4kk tuntuu rakkaammalta kuin kiukutteleva esikoinen. mutta eiköhän se tästä tasaannu.

mutta se pieni ihminen jonka olin jättänyt kotiin nukkumaan oli kasvanut yhdessä yössä lapiokouraiseksi isopääksi.

se shokki on jotain aivan kamalaa!



siihenkin sitten alistui, että toinen on jo " iso"



nyt on molemmat isoja

Jännä, miten ne tunteet tosiaan myllertää.. Samoja juttuja mietin minäkin. Ja täytyy sanoa, että syyllisyyttä olen kokenut myöhemmin siitä, miksi ihmeessä KADUIN sitä, että toinenkin lapseni oli tyttö. Sillä nyt (6kk nuorin) en haluaisi mistään hinnasta jotain muuta, kuin mitä minulla nyt juuri on.. Ihanat tytöt!! Ja vielä se, että ovat niin täysin erilaisia niin ruumiinrakenteeltaan ja luonteeltaan!! Kai se epäily ja kaikki muu kuuluu asiaan. ?? En tiedä. Pidin vielä nuorempaa lastani " rumana" jossain vaiheessa, vaikka nyt hän on maailman suloisin vauva!! Neuvoni - kyllä kaikki suttaantuu.. :)

Aivan sama juttu. Ihmettelin sairaalasta kotiin tullessa, että miten se esikoinen on parissa päivässä oppinut noin hyvin puhumaankin.

ja sen jälkeen kärsin omantunnontuskista. Kakkoseen rakastuin täydellisesti, kun kakkonen hymyili minulle ensimmäistä kertaa. Rakastin sitä mahaa, mutta en syntynyttä lasta. Vaati noin 3 kk, että se ensimmäinen hymy tuli. Todennäköisesti ei ollut edes hymy, vaan jotain vatsan vääntöä. Mutta meikäläinen oli vallan myytyä miestä sen jälkeen. :)



Ja sen jälkeen olen kummastellut, että miten edes saatoin epäillä, että ei rakkauteni riittäisi kahdelle. Itse asiassa, se taitaa riittää hyvin monelle. Ja nyt tietenkin kuumeisesti haluaisin sen kolmannen lapsen, ihan sen vuoksi, että voisin taas kasvattaa rakastamistani uuteen ulottuvuuteen. Aivan ihana tunne. Toivottavasti kolmas tärppäisi pian. Tuntuu vaan tuskalta, kun kierrosta toiseen päädyn ns. tädin vierailuun. Multa riittäisi rakkautta, voi kun saisin sen kolmosen joskus.