Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En osaa suhtautua lapseni suuttumiseen
20.08.2015 |
Omasta taustasta sen verran, että minusta kasvatettiin sellainen perinteinen ”kiltti tyttö.” Meidän perheessä ei hirveästi tunteita näytetty, varsinkaan negatiivisia. Jos olin lapsena surullinen tai vihainen, niin minut joko jätettiin kokonaan huomiotta tai sitten minulle suututtiin (mikä tietysti tuntui epäreilulta.) Aikuisilla oli toki oikeus saada raivareita, ja silloin oli parempi pysyä pois jaloista. Fyysistä väkivaltaakin oli jonkin verran, tukkapöllyä ja luunappeja ja takapuolelle läimimistä. Haluan tietysti omalla lapselle olla parempi äiti, mutta se on joskus niin vaikeaa.
Kun tyttö oli pienempi, koitin sanoittaa hänen tunteitaan, niin kuin neuvolassa neuvottiin. ”Nyt sua suututtaa hirveesti.” Ja ottaa syliin ja rauhoitella, jos oli tilanne päällä. Mutta mitä tehdään isomman lapsen kanssa?
Eilen 11-vuotias tyttäreni teki yhtä harrastukseensa liittyvää juttua, ja kun se ei sitten onnistunut, niin sai kauheet kilarit. Minua alkaa ahdistaa toisten suuttuminen, mutta koitin olla empaattinen. Sanoin useamman kerran jotain sen tapaista, että ”Olipa kurja juttu, voi harmi” jne. Tyttö itki kiukun kyyneleitä ja huusi mulle, että ”Etkö sinä osaa muuta sanoa!?” Tässä vaihessa homma alkoi mennä pieleen minun osalta, sillä suutuin itsekin ja möykkäsin jotain, että pitäiskö kaikkien alkaa sun varpaita palvomaan, kun yksi juttu ei onnistunut jne. Ja tyttö möykkäsi mulle takaisin. Sitten kun suutuin enemmän, niin pakenin sanomalehden taakse, etten sano mitään typerämpää enää. Tein siis juuri niin kuin lapsuuden kodissa tehtiin: kun lapsi suuttui, niin minä suutuin sille ja sitten jätin huomiotta.
Tyttö möykkäsi aikansa ja tuli sitten jonkun ajan päästä pyytämään anteeksi ja minäkin pyysin anteeksi. Tämä kohta sentään onnistuu paremmin kuin lapsuudenkodissa, jossa kukaan ei ikinä pyytänyt mitään anteeksi. Koitan aina pyytää anteeksi, jos suutun typerästä syystä.
Mitä siis pitäisi tehdä, kun esiteini suuttuu? Haluaisin, että lapsella olisi oikeus näyttää tunteitaan kotona. Konkreettiset neuvot olisivat tarpeen.
Kommentit (11)
Mut tommostahan se on. Vanhemmuuden vaikeimpia asioita on kestää sitä jatkuvaa pahaa mieltä ja kiukkua mitä tuntuu olevan koko ajan jollain perheen lapsista. Ja kuitenkaan se ei sais vaikuttaa siihen omaan mielialaan, vaikka se on tosi kuluttavaa olla aina selvittämässä jotain riittaa tai tsemppaamassa tai lohduttamassa tai olemassa vaan lapsen kaatopaikkana jonne kipataan hoitopäivän ja koulupäivän stressi ja pettymykset.
Hyvinhän tuo meni. Ei sulla voi olla mitään taiksauvaa jolla saat lapsen mielen hyväksi. Lapsen on opittava itse, mitä hänen mielessään tapahtui, miksi suuttui ja miten voi rauhoittua. Jos niitä ei opi lapsena, tulee se oma suuttumus aikuisenakin vielä puskan takaa, tajuamatta että mitkä syyt siihen lopulta johti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos tsemppaamisesta! Mutta mitä mun ois pitänyt tehdä tai sanoa, tuo varpaidenpalvomiskommentti oli kuitenkin melkoinen rimanalitus... Siinä just mitätöin lapsen suuttumisen, joka kuitenkin oli ihan aiheesta. T. Ap
No, niitä tulee ja menee. Itselläni lyhyt pinna, äidiltäni peritty. En haluaisi olla samanlainen, mutta kaikkia raivareita ei voi estää. Näen henkilökohtaisesti tärkeämmäksi sen, että muistaa kertoa että suuttuminen ei ollut lapsen vika, nyt ollaan rauhotuttu, pyydetään vilpittömästi anteeksi puolin ja toisin riippuen tilanteesta. Anteeksipyyntö puuttui minunkin lapsuudenkodissani, vaikka olisinkin saanut huudot syyttäsuotta. Muistakaa myös sanoa ääneen lapsillenne, että rakastatte heitä! Itselleni on jäänyt tunne, että minua ei rakastettu koskaan kun aina muistettiin raivota muttei koskaan sanottu että rakastaa. Tämän korjaan omien kanssa. Ei onneksi ole vaikeaa ;)
Hyvä neuvo. Minun oli aluksi tosi hankalaa sanoa lapselle, että "minä rakastan sinua." Ei meilläkään kotona ikinä sanottu sitä. Olen kuitenkin opetellut, ja nyt se tulee ulos jo ihan kohtuullisesti :) t. Ap
Luulisin, että yksitoistavuotias ei enää kaipaa sanoittajaa tunteilleen ja ärsyyntyi siitä. Normaalia esimurkun toimintaa. Anna tytölle oma rauha olla vihainen tai surullinen, älä heti ryntää paikalle kertomaan, miltä tytöstä tuntuu, vaan anna rauha tuntea omat tunteensa, älä ahdistu lapsen tunteenpurkauksesta ja lohduta, jos lapsi tulee lohtua hakemaan. Kyllä mullakin olisi varsinkin tuon ikäisenä mennyt kuppi nurin, jos suuttuessani joku olis alkanut lässyttämään jotain "huomaan, että olet nyt vihainen". No perkele, niin olenkin, sikshän mä tässä huudan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistuta itseäsi noissa tilanteissa, että lapsella on lähes 20-vuotiaaksi asti hyvin lapsenomaiset tunne-elämän tarpeet, vaikka älyllisesti ja muutenkin voivat olla hyvin itsenäisiä. On hyvin tavallista että suuttuessaan tai pettyessään yhdestä asiasta esiteini/teini kohdistaa sen ikäänkuin koko maailmalle ja tiuskii ja mököttää myös vanhemmille, vaikka näillä ei ole osaa eikä arpaa huonosti menneeseen asiaan.
Jos 11-vuotias tai siitä vanhempikin teini reagoi kuin nelivuotias, sinun tehtäväsi on auttaa häntä siitä kuohusta eteenpäin. Voit edelleen sanoittaa hänen tunteitaan kuten silloin, kun hän oli pieni ja osoittaa että huomaat hänen pahan olonsa. Voit myös ottaa syliin ja halata jos hän sen sallii. Jos lapsella on tapana murjottaa niin kysymykset 'vieläkö sinusta tuntuu pahalta se juttu' ovat ok, niin että hän pääsee purkamaan tunteitaan. Kiinnitä huomiota tunteisiin kun lohdutat, valitse sanatkin sieltä tunnepuolelta, älä älyllistä tai järkeistä tilannetta väkisin. Toki voit myös lohduttaa sillä, että monia asioita joutuu harjoittelemaan ja yritys sekä erehdys opettavat, mutta huomioi aina ne lapsen tunteetkin.
[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 07:53"]
Mut tommostahan se on. Vanhemmuuden vaikeimpia asioita on kestää sitä jatkuvaa pahaa mieltä ja kiukkua mitä tuntuu olevan koko ajan jollain perheen lapsista. Ja kuitenkaan se ei sais vaikuttaa siihen omaan mielialaan, vaikka se on tosi kuluttavaa olla aina selvittämässä jotain riittaa tai tsemppaamassa tai lohduttamassa tai olemassa vaan lapsen kaatopaikkana jonne kipataan hoitopäivän ja koulupäivän stressi ja pettymykset.
Hyvinhän tuo meni. Ei sulla voi olla mitään taiksauvaa jolla saat lapsen mielen hyväksi. Lapsen on opittava itse, mitä hänen mielessään tapahtui, miksi suuttui ja miten voi rauhoittua. Jos niitä ei opi lapsena, tulee se oma suuttumus aikuisenakin vielä puskan takaa, tajuamatta että mitkä syyt siihen lopulta johti.
[/quote]
Tosi hyvä neuvo ja samaistun samaan, ihan hyvinhän se meni. Kyllä torjutuksi tulemiseen tarvitaan enemmän ja pitkäaikaisempaa huomiotta jättämistä kuin tuo. olet varmasti tosi hyvä äiti kun tällaista edes mietit.
Ja ehkä reagointisi olikin ihan paikallaan. Ehkä lapsellekin on joskus hyvä vähän tuhahtaa, että ei kaikesta pidä vetää hernettä nenään.
Omista lapsistani on yksi varsinainen dramaking, ja yleensä suhtaudun mielipahaa niinkuin kuuluu, mutta on paljon niitä kertoja kun ei mene ihan niikuin oppikirjoissa. Mutta hei, ei kukaan ole mikään kone joka toimii aina oikein. Niinkuin tässä sanottiinkin, niin pääasia, että on vastapainoa näille tylsemmillekin kohtauksille
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä annan suuttua, ja menen juttelemaan vasta kun tilanne on rauhoittunut. Kun on tunnekuohussa, niin turha provosoida tilannetta yhtään.
[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 08:14"]
Luulisin, että yksitoistavuotias ei enää kaipaa sanoittajaa tunteilleen ja ärsyyntyi siitä. Normaalia esimurkun toimintaa. Anna tytölle oma rauha olla vihainen tai surullinen, älä heti ryntää paikalle kertomaan, miltä tytöstä tuntuu, vaan anna rauha tuntea omat tunteensa, älä ahdistu lapsen tunteenpurkauksesta ja lohduta, jos lapsi tulee lohtua hakemaan. Kyllä mullakin olisi varsinkin tuon ikäisenä mennyt kuppi nurin, jos suuttuessani joku olis alkanut lässyttämään jotain "huomaan, että olet nyt vihainen". No perkele, niin olenkin, sikshän mä tässä huudan!
[/quote]
Joo, en siis enää sanoita niitä tunteita, vaan silloin kun lapsi oli pienempi. Nyt yritin vaan vähän kauempaa kommentoida, että voi harmi ja kurja juttu. Ja lapsi suuttui siitä, ja sitten minä suutuin lapselle.
Teillä on hyviä neuvoja, kiitos! Lapsella on tapana kulkea perässä ja möykätä, jos koitan jättää sen yksin rauhoittumaan. Kai minä olen se tunteiden kaatopaikka sitten, johon haluaa pahan olonsa purkaa.
t. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 08:31"]
[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 08:14"]
Luulisin, että yksitoistavuotias ei enää kaipaa sanoittajaa tunteilleen ja ärsyyntyi siitä. Normaalia esimurkun toimintaa. Anna tytölle oma rauha olla vihainen tai surullinen, älä heti ryntää paikalle kertomaan, miltä tytöstä tuntuu, vaan anna rauha tuntea omat tunteensa, älä ahdistu lapsen tunteenpurkauksesta ja lohduta, jos lapsi tulee lohtua hakemaan. Kyllä mullakin olisi varsinkin tuon ikäisenä mennyt kuppi nurin, jos suuttuessani joku olis alkanut lässyttämään jotain "huomaan, että olet nyt vihainen". No perkele, niin olenkin, sikshän mä tässä huudan!
[/quote]
Joo, en siis enää sanoita niitä tunteita, vaan silloin kun lapsi oli pienempi. Nyt yritin vaan vähän kauempaa kommentoida, että voi harmi ja kurja juttu. Ja lapsi suuttui siitä, ja sitten minä suutuin lapselle.
Teillä on hyviä neuvoja, kiitos! Lapsella on tapana kulkea perässä ja möykätä, jos koitan jättää sen yksin rauhoittumaan. Kai minä olen se tunteiden kaatopaikka sitten, johon haluaa pahan olonsa purkaa.
t. Ap
[/quote]
Hän ilmeisesti kaipaa edelleen kuuntelua ja tunteiden sanoittamaista jos kulkee perässäsi möykäten. Älä käännä hänelle selkääsi siinä tilanteessa kun hän tarvitsee sinua.
Alue: Aihe vapaa
Ääh, anna tuulettua. Hyvä, jos tyttö näkee, että sinäkin voit suuttua joskus ja näyttää tunteita. Se on normaalia.