Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Elän kulissiliitossa. Kirjoitan tässä vain ajatusteni selventämiseksi.
18.03.2015 |
Haluaisin erota, mutta mies kuulemma rakastaa minua, eikä "päästä" lähtemään. Olimme jo asumuserossa kerran minun aloitteestani ja mies sai selville, että olin ollut erään toisen miehen kanssa tuona aikana. Kyseessä oli ihan vaan muutamat treffit ja pari kertaa seksiä. Ensimmäinen "sinkkukokemukseni" yli kymmeneen vuoteen. Mieheni sitten raivostui aivan totaalisesti ja ahdisteli kyseistä miestä hänen työpaikallaankin. Juttu menikin sitten poikki, eikä siitä mitään vakavampaa olisi varmaan tullutkaan. Mies anoi ja rukoili minua anteeksipyyntöjen saattelemana takaisin, lasten takia. Hän onkin aivan loistava isä, joka osallistuu arkeen täysillä.
Olemme nyt asuneet yhdessä jälleen kolmisen vuotta, täysin seksittömässä liitossa. En mitenkään pysty seksiin miehen kanssa, josta en juuri edes pidä. Lapset eivät tiedä tilanteesta, eivät vielä. Vanhin ehkä jo tajuaa, että äiti ja isä eivät edes nuku yhdessä.
Jokin aika sitten olin eräissä juhlissa, joissa tapasin vanhan tuttuni, miehen. Loppuillasta päädyin suutelemaan hänen kanssaan ja se oli kuin joku olisi räjäyttänyt pommin pääni sisällä. Se tunne, kun miehen käsivarret ovat ympärilläni,kun toinen suutelee intohimoisesti. Mies pyysi mukaansa, mutta kieltäydyin, koska en halua pettää kuitenkaan. Tämän kokemuksen jälkeen kuitenkin jotenkin en enää pysty vain alistumaan elämääni kuten ennen. Tuskin enää tässä iässä tulisin ketään miestä edes tapaamaan, lapsetkin siinä pitäisi ottaa huomioon. Miksi en siis vain jatkaisi tyhjää kulissiliittoani, joka toimii loistavasti kaikille muille osapuolille, paitsi minulle
Mietin, että miten ihmeessä minä olen itseni tällaiseen tilanteeseen päästänyt? Ihan fiksuja ihmisenä olen itseäni pitänyt, mutta ilmeisesti olin väärässä. Mitä helvettiä oikein ajattelen?
Taustatietoja vielä sen verran, että asumme hyvin vanhoillisella pikkupaikkakunnalla, jossa ei eroja ole ollut lähiympäristössä yhtä ainutta. Oma äitini ja muu sukuni on täysin miehen puolella, koska hän on "hyvä mies" hyvässä ammatissa. Ero on häpeä. Lapset ovat todella onnellisia ja tasapainoisia ja rakastavat tätä ympäristöä. Heidän elämänilonsa on jotenkin niin käsinkosketeltavaa. Heillä on selvästi hyvin turvallinen olo juuri näin. Ajatus heidän elämänsä järkyttämisestä on aivan ehdottomasti suurin syy siihen, miksi sinnittelen. Pelkään myös miehen muuttuvan taas raivopääksi. En usko hänen edes rakastavan minua, enemmänkin hän on jotenkin riippuvainen minusta henkisesti. Ei mitenkään terveellä tavalla.
Haluaisin vain pitää kaikki onnellisina. Miten minun henkilökohtainen onneni voisi mennä varsinkin lasten elämän tasapainon edelle?
Kommentit (17)
En kyllä hae muita miehiä, lähinnä vain haluaisin olla ilman nykyistä miestäni. Ikää on jo sen verran, ettei niitä miehiä pääse jonoksi muodostumaan, se on varma. Valheessa eläminen vain tuntuu itsestäni kauhean pahalta. Haluaisin olla vapaa, yksin, rehellinen, pystyä hengittämään taas.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 18:05"]
En kyllä hae muita miehiä, lähinnä vain haluaisin olla ilman nykyistä miestäni. Ikää on jo sen verran, ettei niitä miehiä pääse jonoksi muodostumaan, se on varma. Valheessa eläminen vain tuntuu itsestäni kauhean pahalta. Haluaisin olla vapaa, yksin, rehellinen, pystyä hengittämään taas.
ap
[/quote]
Miksi et vain yksinkertaisesti eroa? Asun itsekin helvetillisessä tuppukylässä, mutta jos erota haluaisin, se myös tapahtuisi muiden mielipiteistä piittaamatta. Aina voi vaihtaa paikkakuntaa.
[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 18:08"]
[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 18:05"]
En kyllä hae muita miehiä, lähinnä vain haluaisin olla ilman nykyistä miestäni. Ikää on jo sen verran, ettei niitä miehiä pääse jonoksi muodostumaan, se on varma. Valheessa eläminen vain tuntuu itsestäni kauhean pahalta. Haluaisin olla vapaa, yksin, rehellinen, pystyä hengittämään taas.
ap
[/quote]
Miksi et vain yksinkertaisesti eroa? Asun itsekin helvetillisessä tuppukylässä, mutta jos erota haluaisin, se myös tapahtuisi muiden mielipiteistä piittaamatta. Aina voi vaihtaa paikkakuntaa.
[/quote]
Lasten takia. Minulla vain kertakaikkiaan ole sitä munaa mennä sotkemaan heidänelämänsä muutoilla ja eroilla. Katson tätä niin, että tässä on vastakkain yhden ihmisen onni ja tulevaisuus ja toisaalta taas kolmen ihmisen onni ja tulevaisuus. Minä jään tappiolle. Joutuisin vetämään eron läpi ilman mitään tukea lähipiiristä. Sen huomaisin jo asumiselle aikana. Painostus oli kova kaikkialta ja jotenkin murruin sen alla.
Silloin, kun olimme erossa, minä jäin lasten kanssa tuttuun kotiin ja mies lähti työn perässä toiselle paikkakunnalle. Lasten elämää ei siis järkytetty juurikaan.
Jotenkin haluaisin kaivaa itsestäni esiin vanhan ihmisen, joka vaan tekee, mitä pitää. Eihän tämäkään voi olla oikein, että ihan niin paljon? Tai ehkä se on? En osaa ajatella enää selkeästi. Mietin tätä öisinkin ja pyörin sängyssäni.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun vaan pitää tehdä se minkä parhaaksi näet. Et voi joidenkin juoruämmien antaa rajoittaa elämääsi, ero on laillista ja hyväksyttävää nykyään. Lasten asema pitää tietenkin miettiä tarkasti niin etteivät tule sorsituksi ja kiusatuksi. Paikkakunnan vaihdos tietenkin ratkaisisi tämän, uudella paikkakunnalla saa uudet kaverit.
Surullista että elämäsi menee hukkaan. Teet vain mitä muut haluavat ja odottavat. Sinulla on vain tämä yksi elämä elettävänä, miksi ihmeessä haluat sen käyttää näin? Kun lapset kasvavat, he huomaavat ettei teillä ole parisuhdetta. Haluatko antaa lapsillesi mallin että on vain alistuttava vaikka ei ole onnellinen?
*
Kun itse erosin, sain niskaani paljon kuraa mm äidiltäni ja isältäni. Miksi ihmeessä eroan hyvästä miehestä jolla on rahaakin. No, kun tapasin nykyisen mieheni loppui äitini ihmettelyt. Hän totesi, että ei ole moneen moneen vuoteen kuullut minun nauravan niin sydämmeni kyllyydestä ja aidosti kun mitä olin uuden miehen seurassa. Sen jälkeen äitini ei ole kertaakaan kyseenalaistanut valintaani. Sanonut, että se oli oikea valinta. Muut näkivät vain suhteen ulkokuoren ja tuomitsivat siksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 18:05"]
En kyllä hae muita miehiä, lähinnä vain haluaisin olla ilman nykyistä miestäni. Ikää on jo sen verran, ettei niitä miehiä pääse jonoksi muodostumaan, se on varma. Valheessa eläminen vain tuntuu itsestäni kauhean pahalta. Haluaisin olla vapaa, yksin, rehellinen, pystyä hengittämään taas.
ap
[/quote]
Minä ehkä ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Parikymppisenä seurustelin samanikäisen poikaystävän kanssa. 1,5 vuoden jälkeen meillä alkoi mennä huonosti, oltiin liian erilaisia. Riideltiin koko ajan. Yritin puhua poikaystäväni kanssa asioista mutta hän vain sulki silmät ja korvat kaikelta. 2 vuoden seurustelun jälkeen tapasin toisen miehen ja ihastuin heti ihan täysiä. Samalla tunteeni poikaystävääni kohtaan kuolivat kokonaan. Kerroin poikaystävälle ihastuksesta ja vaikka halusin erota, lupasin vielä yrittää hänen kanssaan. Minulla oli hirvittävän huono omaatunto toiseen ihastumisesta.
Joka hetki minkä olin poikaystäni kanssa, tuntui että tukehdun. Tuntui ihan fyysisenä pahanaolona olla hänen kanssaan samassa huoneessa. Jos poikaystävä yritti tulla viereeni istumaan, hyppäsin ylös ja menin vessaan jossa sitten kupeksin loputtomiin. Viikon ajan yritin ja sitten oli pakko viheltää peli poikki. En välittänyt enää ja oli pakko päästä pois. Heti lopullisen eron jälkeen oli helpompaa.
Kuinka pieniä ne lapset olikaan... jos kerran tuo elämä ns tyydyttää kaikkien tarpeet, jaksatko siihen asti, että muksut lentää pesästä? Ettekö voisi mennä yhdessä, erikseen johonkin terapiaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset, olivat kuinka pieniä tahansa, aistivat KAIKEN. Vaikka arki periaatteessa sujuu kätevämmin, kun asutte kaikki yhdessä, niin lapset tietävät tasan tarkkaan, että vanhemmat ovat onnettomia. Kerron tämän kokemuksen syvällä rintaäänellä, olen itse ollut tuollaisen tilanteen uhri lapsena. Jos jostain syystä todella glorifioit sitä ydinperheen autuutta, niin miksette vaan virallisesti eroa, mutta jatka kuitenkin asumista saman katon alla? Ilmeisesti ette nytkään nuku samassa huoneessa, joten tilannehan ei käytännössä muuttuisi juurikaan. Kenties se olisi kevyt ensiaskel itsenäiseen elämään, siitä voisi pikkuhiljaa alkaa suunnitella erilleen muuttoa. Ei mies voi pakottaa sinua pysymään yhdessä.
[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 18:30"]
Kuinka pieniä ne lapset olikaan... jos kerran tuo elämä ns tyydyttää kaikkien tarpeet, jaksatko siihen asti, että muksut lentää pesästä? Ettekö voisi mennä yhdessä, erikseen johonkin terapiaan?
[/quote]
kiitos ajatuksistanne. :-)
Terapia on kokeiltu. Rakkautta vain ei ole minun puoleltani. Viihdyn niin hyvin yksikseni ja vihaan sitä hetkeä, kun mies tulee kotiin. Tunnen vetäytyvänsä heti kuoreensa olemaan rauhassa, tunnen ikäänkuin hengittävänä jotenkin pinnallisesti, kun mies on paikalla.Lapsille se on toki riemun ja ilon aika. He rakastavat isäänsä yli kaiken, eivätkä missään tapauksessa haluaisi olla hänestä erossa. Kuten ei minustakaan.
Jos pääsisimme erosta yhteisymmärrykseen, eroaisin ihan heti. Nyt. Se olisi niin ihanaa ja vapauttavaa! Järjestäisimme yhdessä lasten asiaakin varmasti ihan hyvin. Mutta mies ei voi ajatellakaan eroavansa. Hän taistelee kokemukseni mukaan likaisell ajelulla takaisin: soittelee äidilleni ja on "huolissaan" minusta. Vittuilee, huutaa, jne. Naapurit, sukuni, kaikki pitävät hänestä kovasti. Hänellä on jonkinlaisia pahempia ongelmia erojuttuihin liittyen, jonkinlainen totaalikielto ikäänkuin mielessään. En tiedä, mistä, on kyse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 18:50"]
Lapset, olivat kuinka pieniä tahansa, aistivat KAIKEN. Vaikka arki periaatteessa sujuu kätevämmin, kun asutte kaikki yhdessä, niin lapset tietävät tasan tarkkaan, että vanhemmat ovat onnettomia. Kerron tämän kokemuksen syvällä rintaäänellä, olen itse ollut tuollaisen tilanteen uhri lapsena. Jos jostain syystä todella glorifioit sitä ydinperheen autuutta, niin miksette vaan virallisesti eroa, mutta jatka kuitenkin asumista saman katon alla? Ilmeisesti ette nytkään nuku samassa huoneessa, joten tilannehan ei käytännössä muuttuisi juurikaan. Kenties se olisi kevyt ensiaskel itsenäiseen elämään, siitä voisi pikkuhiljaa alkaa suunnitella erilleen muuttoa. Ei mies voi pakottaa sinua pysymään yhdessä.
[/quote]
Tämä otetaan heti harkintaan.
Mies tosin alkaa kyttäämään minua ja lukemaan esim. viestejäni sun muuta. Tämän tiedän asumuseromme ajalta. Vakoilee, kyselee, käyttäytyy todella ikävästi. Soittelee äidilleni ja kyttää. Pelkään, että yhteisasuminen ei sen takia onnistu.
Kunpa jotenkin saisin miehen puhumaan ja ymmärtämään, ettei toista voi pakottaa olemaan yhdessä. Että hänkin voisi löytää ihmisen, joka haluaa olla juuri hänen kanssaan! Ettei ero ole maailmanloppu, sillä sellaisena mies ilmeisesti sen mielessään maalailee.
Ja hemmetin autocorrect on kai humalassa tai jotain, toivottavasti saatte selvää näistä jutuistani!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap vielä.
Yksi iso tekijä tässä pelissä on myös se, että jos/kun eroan, joudun vetämään koko show'n läpi ihan yksin. Pari kauempana asuvaa ystävääni toki varmasti tukevat minua, mutta heilläkin on pienet lapsensa ja omat murheensa. Eli edellisen asumuserokokemuksen perusteella homma menee niin, että kaikki kääntyvät minua vastaan. Mies kyttää, kiistää hienovaraisesti ja kieroilee sumeilematta selkäni takana, naapurit, suku, jopa lasten kavereiden vanhemmat katsovat kieroon ihan avoimesti. Kaikki pitävät minua hulluna. Eli sinänsä jo raskaan eroprosessin lisäksi joudun kestämään vielä kaiken munkin kaupan päällisiksi.
Lasten koulua en halua vaihtaa, koska yksi lapsistani tarvitsee hieman (mutta vain hieman, eli ei ole mikään automaattinen juttu) tukea, jota olen onnistunut nyt vihdoin täällä hankkimaan. En sitäkin taistelua jaksa mitenkään aloittaa uudestaan jossain uudessa paikassa, pelkkä ajatuskin itkettää.
Nyt mietin, että olisikohan realistisin ratkaisu kuitenkin yrittää saada tuo mies näkemään tämän asian minun kannaltani siinä mielessä, ettei vastahakoista ihmistä ole kenenkään reilua pakottaa olemaan yhdessä. Koska ei eroamisen pitäisi olla näin järjettömän vaikeaa. Miksi joku haluaa olla ihmisen kanssa, joka ei halua olla näen kanssaan ollenkaan?
Kohtalotoveri täällä. Mulla on ollut samat ajatukset jo vuosia ja samoin perustelin jatkan kulahtanutta liittoani. Joutuisin myös vetämään koko erohärdellin käytännön mutkat yksin läpi enkä jaksa sitä just nyt varsinkaan, kun sinun tavoin mullakaan ei olisi edes omista sukulaisistani mitään henkistä tukea.
samaa mieltä sun kanssa siitä, että ei tämän näin vaikeaa pitäisi olla. Elämme vuotta 2015 ja ihmisen eroavat koko ajan. Ja sitten sitä itse jonkun saamarin kivitystuomion pelossa räytyy rakkaudettomassa liitossa niin kuin tämä olisi joku Afganistan? Voi jumalauta.
Voi ap, minulla on hyvin samantapainen tilanne. Onneksi nyt näyttää monen kuukauden väännön jälkeen siltä, että mieskin alkaa nähdä asian minun kannaltani. Ikävältä tuntuu jatkaa kun omat tunteeni miestä kohtaan ovat ahdistuneisuus, ärtymys ja sääli. Minunkin pitänee muuttaa lasten kanssa pienempään asuntoon, mutta olen toisaalta itse varma siitä, että lasten olisi parempi elää ilman vanhempien välistä jännitystä.
Alue: Aihe vapaa
Ehdota jos saisit vähän tuuletella. Iiiiiiihan siksi samaksi puisevaksi se muuttuu niitten muittenkin miesten kanssa. "Plussana" voit saada vaikka mitä kivoja ylläriluonteenpiirteitä. Eli en suosittele vaihtamaan "parempaan".