lapset ja vainajan katsominen
Ukkini kuoli kaksi viikkoa sitten. Lauantaina on hautajaiset ja mietityttää kovasti kun ennen hautajaisia on mahdollisuus kaydä sanomassa viimeiset jäähyväiset ukille. Itse toki menen, mutta lapsia mietin. Viisi vuotias on vanhin. Pienemmät eivät ymmärrä joten turha viedä. Ukkilla ja lapsilla ei ollut kovin läheinen suhde, mutta lapset kuitenkin muistavat hyvin hänet.
Siis onko kokemusta tai mielipidettä asiasta? Vienkö lapseni katsomaan vai en? Onko enemmän hyötyä vai haittaa?
Kommentit (4)
Minulla on tähän henk.kohtainen kokemus. Olin varmaan iältäni 7-8 vanha, kun olimme hautajaisissa ja kävimme katsomassa vainajaa. Tämä tilanne olisi ollut järkevä hoitaa niin, että vanhempani olisivat varmistaneet, että vainaja on ns. soveliaan näköinen...Vainaja oli muuten ihan ok-näköinen, mutta suu oli auki. Järkytyin tästä ja asiaa puitiin useaan otteeseen. Tämän jälkeen vanhemmat varmistivat, että vainaja näytti ns.normaalilta. Vainaja on kuitenkin vain kuori siitä, minkä on elävänä nähnyt. Jos kuolemasta on kulunut useampi viikko, niin suosittelen, että vainajan katsoisi ensin aikuinen. Oman pappani ulkonäkö oli melkoisesti muuttunut, kun hautajaisissa menin häntä katsomaan, kuolemasta oli kulunut reilut kaksi viikkoa.
Meidän kaksostyttäremme kuolivat reilu puolitoista vuotta sitten. Toinen vauvoista kuoli jo synnytyssalissa, toinen myöhemmin lastenklinikalla. Meille oli itsestään selvää, että isosisarukset, vaikka pieniä vielä itsekin olivat (4v ja 2½v) otetaan mukaan katsomaan pieniä vainajia, heidän omia pikkusiskojaan. Toista siskoistahan he eivät olisi edes nähneet lainkaan, jos eivät olisi kuolleena saaneet nähdä. Näin pienten, etenkin 2v:n, olisi ollut todella hankala ymmärtää, mihin vauvat menivät, jos ei olisi konkreettisesti nähnyt mitä tapahtui. 2v:n vuoksi kävimme sairaalan kappelissa parikin kertaa pitämässä pikkusiskoja sylissä, kun hän kotona alkoi panikoida, että olemme unohtaneet pikkusiskot jonnekin. Siskojen näkeminen ja kylmien vauvojen sylissä pitäminen konkretisoi hänelle, ettei me voida tällaisia lapsia kotiin tuoda, pikkusiskot on kuolleet. Molemmille isosisaruksille tuntui olevan tärkeää saada pitää pikkusiskoja sylissä ja he olivat myös mukana arkuttamassa siskojaan. Vielä hautajaisten alussa arkkuja pidettiin auki ja kävimme kaikki hyvästelemässä vauvat. Silloin myös ystäväperheidemme lapset kävivät katsomassa pienet vainajat (varoitimme jo ovella, että arkut on auki ja jos eivät halua että lapset näkevät, ei kannata vielä mennä sisään, mutta kaikki lapsetkin kävivät katsomassa). Meillä lapsille ei jäänyt kuolleiden näkemisestä ja koskemisesta mitään kauhuja. Siskojen kuolema herätti toki hurjasti keskustelua, jota käydään yhä näin puolentoista vuoden jälkeenkin aiheesta vielä monta kertaa viikossa, mutta vainajien näkemistä he selvästi pitävät täysin luonnollisena, enemmän askarrutusta näyttää aiheuttavan ylipäätään se, miksi siskojen piti kuolla, mikseivät voi olla täällä meidän muiden kanssa. Meillä lapset pitävät ihan luonnollisena, että vainaja muuttuu sen mukaan, kuinka kauan kuolemasta on, mutta tämä tietysti tullut tutuksi keskustelujen ja oman kokemuksen kautta, näkiväthän he siskot useaan kertaan kahden viikon aikana ja siinä ajassa näki hyvin, miten piirteet alkavat kadota ihmisestä kun kuolemasta on aikaa.
Kiitos vastauksista. Ja otan todella osaa teidän kaikkien suruun.
Me ratkaisimme asian niin etteivät lapset käyneet katsomassa ukkiani. Mietin kovasti asiaa ja tulin siihen tulokseen, että koska ukkini ei ollut kovin läheinen lapsilleni niin ei heidän ole suruprosessinsa takia syytä käydä. Ehkä suojelin myös itseäni... Ehkä tämä nyt on kuitenkin lähinnä minun suru... Ymmärsittekö mitä tarkoitan?!
Lapsille läheisemmän ihmisen kuollessa luulen ajatukseni olevan toisenlaiset. Toivottavasti emme joudu sitä kokemaan...
Voimia ja enkeleitä kaikille!
ja esikoinen oli tuolloin 4v. Meille se oli itsestään selvää, että jos lapsi haluaisi hyvästellä isoisänsä, niin antaisimme siihen mahdollisuuden. Esikoinen ja mun isä olivat todella läheiset ja rakkaat toisilleen ja meillä oli avan kauhea suru koko perheessä. Mä itse oon jo pienenä saanut jättää hyvästit mun isovanhemmille, eikä siitä jääny minkäänlaista pelkoa/kammoa, vaan hyvä mieli vielä viimeisestä näkemisestä ja sen mukaan toteutimme asiaa myös meidän perheessä. Esikoinen halusi ehdottomasti sanoa hyvästit rakkaalle isoisälleen ja se oli todella kaunis hetki, kun hän kertoi isoisän menneen taivaaseen ja katselevan sieltä meitä pilvenreunalta. Tästä alkoi meidän yhteinen surutyömme, koska poika todella konkreettisesti tajusi isoisänsä kuolleeen. Meillä tämä ainakin oli oikea ratkaisu. Sun kannattaa keskustella lapsesi kanssa asiasta, koska hän on sen ikäinen, että ymmärtää näitä asioita jo hyvin. Otan osaa suruunne!