Ketään kaamoksen keskeltä?

Miusta tuntuu, että kaikki hiljenee. Hidastuu ja asettuu paikalleen kiivaan valoisan ajan jälkeen. Itse aikakin hidastuu. On levollista, kun pölypallot nurkissa jäävät hämärään. Naama näyttää vähemmän kurttuiselta. Kaikki on vähemmän tarkkaa ja helpompaa. Mutta samaan aikaan kaipaan valoa suunnattomasti. Odotan herkeämättä kevättä, kaamoksen päättymistä. Odotan hullaantumista, heräämistä, sulamista, pärskymistä. Tämä on vain hetki ennen sitä, ohimenevä.

Mie olen syntyisin lapista, kävin kymmenkunta vuotta asumassa etelässä. Mie muistan kuinka maa oli mustana pitkälle joulukuuta. Oli pimeämpää kuin täällä kaamoksessa, mutta myös kevät tuli aikaisemmin ja kesä kesti pidempään. Nautin hansaruusujen huumaavasta tuoksusta, mustarastaan ihmeellisestä huilusta hämärässä metsässä, pelloilla keltaisena keikkuvasta elosta.

Mutta täällä kevään tulo on jotenkin totisempaa. Sen huomaa paremmin. Käännyn kuin kukka aurinkoon ja otan sen kaiken itselleni. Elän kiihkoisasti sillä tiedän, että hiljaisuus ja hämärä tuleva taas. Se vain on niin.

Mie asun nyt Inarissa. Tämä on vanha palsta, joku pari vuotta sitten kirjoittanut ja kysynyt joten myöhässä vastaan. Nyt on aikaa. Ulkona alkaa päivä ja kaikkialla on valkoista ja hiljaista. Miul ei ole kiirettä minnekään. Ja kaikki ne paikat, jonne olen menossa, jaksavat kyllä minua odottaa.

Ihanasti kirjoitettu. Olen miettinyt samaa, että miten siellä Lapissa jaksaa pimeyden keskellä. Mutta todellisuudessahan siellä on varmaan paljon valoisampaa lumen ansiosta kuin täällä etelässä. Kyllä itsekin kaipaan selkeitä vuodenaikoja.

Kaamos, samettinen sinisyys, etäinen ohkainen valon utukajo, nuoren morsion pehmeä hyväily ja ajan lempeiksi muokkaamat muistot, nämä on samaa, taatusti, kokemuksen taso vain vaihtuu. Elämäntila, tapaa elää ja ymmärtää itseään ja olevaista, olla, kokea: luonto, olet minulle rakas ja pyhä.

Kynttilöiden kajastus, niiden tuikea tuoksu, tunturien silhuetit, valkoinen vaippa mataa rajattomana äärettömyyteen, olla osa maailmankaikkeutta, alkutalven murtoaikaa; elämä on jaksoja ajassa, aika ja valo sulautuu osaksi minuutta ja jokainen minä kokee sen ihan omalla tavallaan. Rakastan tätä vuosi vuodelta enemmän.

Nim. Mies Pohjoisesta