Mitä tehdä uhittelevan pikkuilkiön kanssa, joka uuvuttaa koko perheen?
Mitä ihmettä teen meidän 2 vuotta täyttäneen kanssa, kun mikään ei tehoa ja tämä lapsi vie 90% kaikesta ajasta ja käytöksellään tyranniso muita perheenjäseniä. Tämä yksi lapsi on aina ollut vaativa, ihan vauvasta asti.
Tänään jaksoi huutaa nukkumaan menoa melkein 2 tuntia. Lopulta nakkasin hänet makkarin ulkopuolelle, imetin vauvaa oveen nojaten ja yritin siinä sitten nukuttaa kolmatta lasta samalla. Välillä aina pyysin uhmista rauhoittumaan ja sanoin makkariin pääsevän heti, kun on valmis kauniisti nukkumaan tai sitten voi mennä lastenhuoneeseen leikkimään ja antaa muiden rauhassa nukkua. Huudettuaan puolisen tuntia oven takana (ja sisarukset vihdoin nukahti), avasin oven ja hän tuli hakemaan jonkun unileluistaan leikkimään. Jäin itse varoiksi pötköttelemään vielä sängylle (vauva oli levottoman oloinen). Uhmis tuli muutaman minuutin päästä takaisin unikavereineen ja meni kiltisti hiljaa nukkumaan omaan sänkyynsä. Olinko liian julma?
Tuntuu, että tämä yksi lapsi uuvuttaa meidät täysin omalla härkäpäisyydellään. Jos ei ole tosi tiukkoja rajoja, kiipeilee pitkin seiniä. Onko muilla tälläistä pikkutyrannia? Onko jokin vialla vai onko noin vahva tahto ihan normaalia?
Kommentit (16)
meillä käytössä jäähyt ja kauheimpina päivinä myös uhkailu/palkitseminen. Mikä nyt tuntuu sillä hetkellä paremmin toimivan.
Raskasta on.
Sussa on vika. Ihan oikeesti. Keskimmäiselle ei jää aikaa, se on vielä ihan pikkuinen, se on kurjaa, etkä sä sä siltä voi ihmeitä vaatia. Ei tää aika niin pitkään kestä. Mutta älä vaadi siltä käytöstä, joka ylittää sen iän.
Vierailija:
Sussa on vika. Ihan oikeesti. Keskimmäiselle ei jää aikaa, se on vielä ihan pikkuinen, se on kurjaa, etkä sä sä siltä voi ihmeitä vaatia. Ei tää aika niin pitkään kestä. Mutta älä vaadi siltä käytöstä, joka ylittää sen iän.
Että taas edellisellä apinamainen kommentti. Jotku ovat ainokaisinakin hermoja repiviä yksilöitä. Että vaikka ois saanu kaiken jakamattomankin huomion.
Mun mielestä tää loputon äidin syyllistäminenki sais jo johonki rajaan loppua. Yksinkertaisesti on rasittavia lapsiakin!
Et ollut ap liian julma. Hengitä ihan vapaasti.
Mulla kaks wee neiti. Saanut varmasti huomiota. On normaalioloissa aivan ihana hellyttävä pikkuinen. Ja aivan söpö ulkonäöltään halittava ja pusittava. Mutta temperamenttia on ihan tolkuttomasti.
Etenki nyt ku alkaa vissin uhma painaa päälle. JOs kielletään jostain niin jaksaa niin halutessaan huutaan niin kauan että alkaa yskimään ja meinaa oksentaa. Monesti työntää vielä sormia kurkkuun. (äidillä ei kuitenkaan ole bulimia :-)
Ei rauhotu syliin, kulkee perässä ja huutaa ja huutaa. Polkee jalkaa ja vetää itseään kaarelle.
Vien usein omaan sänkyyn ja annan huutaa jonkun aikaa. Käyn kysymässä tuleeko syliin. Jos haluaa tulla sanon että sylissä ei sitten huudeta. Jos huutaa laitan takaisin. Yleensä tää tepsii tosi hyvin.
Nimittäin mieluummin laitan toiseen huoneeseen huutamaan kuin odotan,että oma pinna palaa ja hermostun totaalisesti.
Joku voi olla sitä mieltä, että ei olis tarttenu minunkaan lapsia hommata ku ei pinna kestä, mutta hui hai, typerämpiäkin vanhempia on, usko pois. Ja olen kuitenkin 3 poikaa saanut ihan asiallisesti kasvatettua ;-)
Että tervettä maalaisjärkeä. Miks polttaa omat hermonsa joka päivä ja sitä rataa...
Kyllä lapsi kestää sen. Rajat tulee jossain vaiheessa aina vastaan. Sano kuka täydellinen mitä tahansa.
Ja olempa nähnyt näit rajattoman rakkaudenkin lapsia. Että he kärsivät myöhemmässä elämässään...
Meillä oli sama tilanne 2-vuotiaana. Tosin oli muutakin ongelmaa. Auttoi tosi hyvin. Tiedätkö mitä sylihoito on vai haluatko lisätietoa?
En tarkoita nyt että rähjää pienelle vaan näyttää ihan tunteella että nyt on sitten raja tullut vastaan. Lapset aistivat ne tunteet paremmin kuin sanomisen, siihen täytyy vaan mennä itse 100% mukaan että tunne on oikea. Se on tosi raskasta mutta tehoaa paremmin kuin uhkailut ja satakertaa sanominen. Vaikeaa selittää kirjoittamalla mitä tarkoitan mutta jos esim. sanot että nyt äiti suuttuu niin suutu siis todella niin että ilmasto muuttuu ja ilmeesi ovat sen mukaiset ei pidä tietenkään huutaa hallitsemattomasti eikä käydä käsiksi.
On parempi antaa lapsen itse rauhoittua omissa oloissaan jos ei vaan pääse tässä itseään satuttamaan. Ja näin kun teet aina että et reagoi lapsen kiukkuun heti syliin ottamalla tai periksi antamalla tulee myös lapsi huomaamaan että eihän siittä raivoamisesta mitään apua ole. Hermoja se vaatii, mutta saattaa jo parissa päivässäkin alkaa laantumaan kun vaan ei anna periksi.
Vierailija:
Meillä oli sama tilanne 2-vuotiaana. Tosin oli muutakin ongelmaa. Auttoi tosi hyvin. Tiedätkö mitä sylihoito on vai haluatko lisätietoa?
Mites sitten, kun meidän esikoinen oli samanlainen? Varmaan tilannetta sen enemmän näkemättä, voit kertoa, että minussahan se vika oli, kun lapsi on temperamenttinen ja mitäs menin tekemään lapsia, kun ei kerran hermot kestä. Keskimmäinen lapsemme, jolle ei todellakaan ollut hirmuisesti aikaa, kun oli tuo uhmakas esikoinen ja vauva, ei sitten aikaa kauheasti jäänyt - on tyyni kuin viilipytty, kauniskäytöksisin kaikista. Se ei varmaan sitten johdu minusta mitenkään, kun kaunsikäytöksinen lapsi on sisäsiisti syntyissään, temperamenttinen tenava on äitinsä pilaama. Olisiko sulla ysi vielä jotakin muuta älykästä lisättävää tähän keskusteluun?
Me ollaan käyty lääkärin kanssa keskustelu kuinka täytyy toimia tuollaisissa raivokohtauksissa. Lasta pitäisi pidellä sylissä tiukasti niin kauan että suurin raivo hyytyy. Tämä sen takia ettei pääse itseään " kohtauksen" aikana satuttamaan. Aikuisen täytyisi pystyä hillitsemään itsensä tässä kohtaan ja olla huutamatta lapselle. Sit kun lapsi on rauhoittunut niin puhua asiasta.
Eli selkä sinua vasten ja kädet ristiin eteen. Jalat vielä omien jalkojen väliin. Kannattaa joko istua selkänojallisessa tuolissa tai nojata esim. seinää vasten lattialla. Ja kaikista tärkeintä on viedä " hoito" loppuun asti. Siinä vaiheessa kun lapsi itkee sylissä, niin ei puhuta eikä selitellä mitään, vaan korkeintaan mumistaan rauhoittavasti. Jos joku asia toistuu päivästä toiseen esim. tuntikausien nukuttaminen, niin aloittaisin siinä tilanteessa aina tekemään sylihoidon. Eli yrität ensin viedä nukkumaan ja jos yrittää useamman kerran pois, niin siinä vaiheessa otat syliin.
Vierailija:
Me ollaan käyty lääkärin kanssa keskustelu kuinka täytyy toimia tuollaisissa raivokohtauksissa. Lasta pitäisi pidellä sylissä tiukasti niin kauan että suurin raivo hyytyy. Tämä sen takia ettei pääse itseään " kohtauksen" aikana satuttamaan. Aikuisen täytyisi pystyä hillitsemään itsensä tässä kohtaan ja olla huutamatta lapselle. Sit kun lapsi on rauhoittunut niin puhua asiasta.
uhmaamaan niin silloin näin meille lääkäri neuvoi. Meillä kyllä ne " raivokohtaukset" eivät kestäneen tuntitolkulla vaan kun lapsi huomasi että ei pysty itseään kiukulla pois saamaan niin laantui suht nopeasti.
Meillä tosin muut isompia. Tämä 2-vuotias oli nuorin. Selitimme muille, että pikkuveljeä hoidetaan tällä tavalla. Muut lapset olivat vain hyvillään siitä, koska kaikki kärsimme sen 2-vuotiaan takia. Ja kannattaa kokeilla ainakin niissä tilanteissa, kun mies on kotona. Meillä miehellä on 1-vuorotyö, joten iltaisin onnistui hyvin.
Siis meillä oli tulta ja tappuraa oleva esikoinen ja kaksi pienempää. Tuo sylihoitojakso kesti ehkä pari viikkoa tai vajaan kuukauden en muista. Oli tosi rankkaa, mutta rankkaa oli joka tapauksessa. Laitoin kaikki lapset sänkyihinsä ja sylitin tuota tulimmaista jopa yli kaksikin tuntia putkeen. Oli aivan hirveää. Hän rääkyi, rimpuili, kiljui, raapi, puri maanitteli ja manipuloi. Vähitellen aika lyheni ja tuli päiviä, jolloin hän meni nukkumaan suosiolla. Pahinta oli, ettei koskaan voinut tietää, millainen päivä tänään sattuisi tulemaan. Sylihoito kesytti häntä hirmuisesti ihan kaikkia muitakin tilanteita ajatellen. Hän seestyi ja oli kontaktihaluisempi, rauhallisempi ja sovittelevampi.
Tosiaan vauvasta saakka ollut vaativa. Nyt sen eritoten tajuaa, kun kuopus on ihan eri puusta veistetty. En tiedä miten selvitä, muuta kuin päivä kerrallaan ja vessassa kylmää vettä omalle naamalle...