Mistä tiesit, että haluat naimisiin puolisosi kanssa?

no kyllä itse tiesin alusta asti että haluan olla rakkaani kanssa aina :)

Kolahti aika pian ja myös se että haluan lapsen just tuon kanssa. 

up

mentiin naimisiin, koska lapsi oli tulossa, 4. vältettiin turha isyyden tunnustaminen lastenvalvojalla.

Koin jo 17-vuotiaana kun oli 2 viikkoa seurusteltu, oloni niin hyväksi ja turvalliseksi että silloin se jo tuli mieleen. Nyt on oltu 23 vuotta yhdessä. En tarkoita että aina olis ollu yhtä auvoa.

Hän on ensimmäinen sellainen mies, jonka kanssa haluan tehdä lapsen. Ja tämä on jo minulle iso juttu, en ole oikein ikinä pitänyt lapsista ja olen vannonut jättäväni lapset tekemättä. Ei kyllä olla vielä naimisissa, mutta se asia korjaantunee toivottavasti lähivuosina - ja sen jälkeen ehkä sitten niitä lapsia.

Lapsi piti saada. Sopiva mies isäksi, riitti rakkauteen! Ei suurempia juttuja, rakkaus riittää edelleen 11 v jälkeen.

Kolahti heti ja intohimo iski! Päätin jo nuorena että mitään perässävedettävää nössöä en huoli kun itse olen iloinen ja seurallinen. Sitten se tapahtui, kohtasin miehen joka vei jalat alta, oikea mies, pitkä tumma komea, siisti ja luotettava, hyvin suosittu seuramies jolla talous kunnossa eikä alko- ei huumeongelmia. Puhelias ja pussaa. Se oli menoa se, enkä ole katunut, seksikin sujuu ja on mahtavaa, kolmenkymmenen vuoden jälkeen!

On ollut ihan paras isä, ei pyöri baareissa eikä pelaile eikä pettänyt vaan on antanut vapaa-aikansa perheelle. Kaikista asioista on voitu puhua ja puhutaan paljon. Olen saanut kaiken minkä halusin, ihanan miehen, kauniit lapset, talot ja autot, jopa olla kotiäiti lapsille, nyt kotirouva.

Tiedän että moni on kateellinen mutta jokainen on oman onnensa seppä, miksi tyytyä johonkin toiseksi tai kolmanneksi parhaaseen, vain sopivaan kun voi saada sen parhaan ja ihanan elämän! En voi käsittää miten joku huolii vain sopivan nössön ilman suurta intohimoa, ei mene montaa vuotta kun alkaa kyllästyttää ja pettämiset ja niin monilla seksikin hiipuu. Se on lopun alkua se, kannattaa katsoa ettei tarvitse katua!

Sen vain tiesi. 

2kk seurustelun jälkeen tiesin että Tää mies on mun tulevien lasten isä sekä ihminen, kenen kanssa haluan olla loppuelämäni. Ja vieläki ollaan niinkuin vastarakastuneita monia monia vuosia myöhemmin

Tuli vähitellen sellainen tunne, että haluan enemmän. Ymmärsin tykkääväni ja välittäväni miehestäni niin paljon enkä osannut kuvitella olevani ilman häntä tulevaisuudessa, että tuntui järkevältä solmia avioliitto hänen kanssaan. Huomasin ettei tällainen ajatus enää ahdistanut, vaan tuntui luonnolliselta ja loogiselta ja hyvältä.

Mistään loppuelämästä en ole koskaan tällaisena toisen polven avioerolapsena osannut intoutua.

Minulle ei ole koskaan tullut sellaista tunnetta. Nykyinen mies on ollut tuossa jo parikymmentä vuotta, ja sitä ennenkin oli muutama vakava, pitkähkö suhde. Jo heidän kanssaan tunsin vastahakoisuutta tai suorastaan paniikkia, jos tuli puhe naimisiin menosta, vaikka rakkautta oli molemmin puolin. Jotenkin vain tökki ajatus itsestäni keekoilemassa prinsessapuvussa kaikkien pällisteltävänä. En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta omasta luonteestani se lähtee eikä mistään ympäristötekijöistä. En edes tuntenut ketään eronnutta tai uusioperhettä, ja vanhempieni suhde oli oikein hyvä, joten ei mikään senkaltainen epävarmuus tätä selitä. Koen vain virallisen sitoutumisen täysin turhaksi, sillä jos olen päättänyt olla miehen kanssa, niin ei se siitä miksikään muutu jonkin paperin tai vihkivalojen kautta. Koko arkinen elämäni on aivan samanlaista kuin kenellä hyvänsä aviossa olevalla.

Meinasin menettää hänet ja tajusin silloin etten halua että niin tapahtuu milloinkaan. Halusin myös että hän tietää täysin varmasti että rakastan häntä niin paljon että olen valmis näyttämään sen koko maailmalle (sormuksen muodossa).

Huomasin, että aika menee kuin siivillä toisen kanssa. Odotin aina, että pääsen toisen viereen. Sama fiilis näin yhdeksän vuoden yhdessäolon jälkeen. Lisäksi huomasin meidän suunnittelevan yhteistä tulevaisuutta, vaikka ensin olinkin varovainen asian suhteen. Tulevaisuudella meinaan ihan arkisia asioita, kuten sohvaryhmän ostamista yhteisillä rahoilla yms.

Tiesin jo etukäteen että minulla tulee olemaan ongelmia lasten saannin kanssa. Nuorempana olin lähes varma etten tule saamaan lapsia. Totuin ajatukseen ja etsin tarkoitusta muualta: olin myös jostain saanut päähäni ajatuksen että en halua avioitua. Tapasin miehen, aloimme viettää aikaa yhdessä. 3kk meni siivillä, kunnes kysyin että haluaisiko mies seurustella kanssani. Hän vastasi minulle " Minä haluan mennä sun kans naimisiin".
No, tässä vaiheessa kerroin ongelmistani mahd. Lastensaannissa, mies sanoi ettei se muuta mitään. aina on halunnut lapsia, mutta jos saa olla mun kanssa niin on valmis siitä luopumaan.
Sen jälkeen tajusin että tää on mun mies. Mies jonka kanssa haluan jakaa elämäni ilot ja surut. Ja tämä vain 3kk tapailun jälkeen.
Nyt ollaan naimisissa, meillä on ihana koti ja yksi IVFllä aikaansaatu lapsi.
Aina ei ole ollut helppoa, mutta vastoinkäymiset ovat tuoneet meitä vain lähemmäksi toisiamme. Olin masentunut reilu 2v, ja koko sen ajan mieheni jaksoi ymmärtää ja tukea minua, teki kaikkensa eteeni. En ole katunut päätöstäni hetkeäkään. Rakastan sua V <3

En ollut koskaan halunnut naimisiin, ajattelin ettei avioliitto ole minua varten. Ajatuskin ahdisti, ei lapsia, ei hössäämistä. Kaksi pitkää suhdetta, en halunnut naimisiin. Kun tapasin nykyisen mieheni niin parin ensimmäisen seurustelukuukauden aikana hän kysyi mennäänkö naimisiin. Sanoin miettimättä joo, ja hölmistyimme, hän oli kysynyt leikillään ja minä vastasin heti tosissani. Viiden vuoden päästä hän kosi ja minä sanoin että kyllä mutta saat sanasi takaisin jos kadut. Viikon kuluttua hän kosi uudestaan. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan ajatellut menevänsä naimisiin. Nyt ollaan, se tuntuu hyvälle, luontevalle. Miehestäni on tullut huolehtivaisempi ja minä välillä muistutan itseäni, että hei niinpä tosiaan, minä olen oikeasti naimisissa, hienoa!

Tuskin mitään tiettyä hetkeä oli... Parin kuukauden jälkeen huomasin että tiivis yhdessäolo ei ahdistanutkaan (kaikissa aiemmissa suhteissa näin oli ollut), oltiin kuin vanha aviopari :D Mies oli niin kiintynyt ja sitoutunut minuun, että tunsin oloni vihdoinkin turvalliseksi. 5kk tapaamisesta mentiin kihloihin, pian naimisiin ja nyt on melkein 5 vuotta on oltu yhdessä.

makasimme sängyllä käsikädessä ja mun sisälle tuli sellanen lämmin ja onnellinen olo ja tiesin että haluan naimisiin tuon ihmisen kanssa... se oli todella voimakas ja lämmin tunne. Sellainen tunne etten halua koskaan päästää tuosta toisen kädestä irti.