Lue keskustelun säännöt.
En enää jaksaisi jaksaa
23.11.2014 |
Oon kuunnellut, ymmärtänyt ja auttanut. Oon välittänyt ja ollut hyväsydäminen. Oon tehnyt vapaaehtoistöitä, vieraillut yksinäisten vanhusten luona seuraa pitämässä ja välittänyt lukuisista tuntemattomista. Pysähdyn itkevän lapsen kohdalle ja autan maassa makaavaa. Avaan muille oven ja annan istumapaikkani sitä enemmän tarvitsevalle. En ole pyhimys, mutta olen aidosti auttamishaluinen ja välittävä.
En vaan vittu jaksa enää. Mä oon jumalauta yrittänyt parhaani mukaan olla hyvä ihminen. Silti en kelpaa läheisille. Vanhemmilla on vaatimuksia, parisuhteessa luottamus petetään, "ystävät" ovat ystäviä vain kun itse tarvitsevat jotain.. Kaikki ottavat tukeni ja välittämiseni ilolla vastaan, mutta minulle sitä ei anneta. Silloin kun kaikista eniten tarvitsisin tukea, huomaan, että ei minulla ole ketään, joka sitä antaisi.
Onko tätä paskaa elämää pakko elää, kun aina antaa kaikkensa, mutta itse ei saa mitään?
Kommentit (5)
Nimenomaan tuntemattomien auttamisesta saa hyvän mielen, kun voi auttaa juuri ilman niitä odotuksia. On muuten aika jännä, että täysin tuntemattomalta voi saada todella kauniin kiitoksen, mutta läheisille on helposti jonkinlainen itsestäänselvyys. Läheisiltä kuitenkin odottaisi jotain.
Välillä vaan tuntuu niin paskalta, että itkusta ei tule loppua ja haluaisi päättää päivänsä. Toisaalta taas ihan itseäkin naurattaa, kun kumminkin tietää, että ei se elämä tähän kaadu, vaikka nyt siltä tuntuukin. Ei välttämättä tarvitse mennä kuin kuukausi ja kaikki on jo ihan toisin.
Täytyy varmaan yrittää kertoa läheisille näistä tunteista. Jos se ei auta, niin sitten vaikka haistatan paskat. Jokainen kuitenkin tarvitsee tai haluaa ympärilleen ihmisiä, jotka aidosti välittävät.
Kiitos vastauksesta! Helpottaa kun saa purkaa omia ajatuksiaan edes tänne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hienoa, että on tuollaisia auttavia, empaattisia ihmisiä kuin sinä! Toivon, että saat elämääsi samanlaista lämpöä kuin mitä itse jaat. Itselläni on nyt pieni vauva ja kauhistuttaa maailman kylmyys... Toivottavasti osut hänen tielleen.
Olen itsekin ollut tilanteissa, joissa olisin tarvinnut apua. Ehkä juuri sen takia haluankin auttaa. Etenkin nuorena kaiken perheväkivallan keskellä olisin todella arvostanut jos joku olisi kaupungilla pysähtynyt minun, nuoren itkevän tytön, kohdalle. Sain vain kummastelevia katseita ja vartijakin heitti kauppakeskuksesta ulos "norkoilemasta", vaikka tosiaan olin itkuinen. Onneksi kuitenkin vielä löytyy myös niitä (meitä?) ihmisiä, jotka välittävät. :)
Ei ole montaa päivää siitä, kun kysyin eksyneen näköiseltä sokealta voinko olla jotenkin avuksi. Apu oli kuin olikin hänelle tarpeen ja hän kertoi miettineensä jo pitkän aikaa keneltä kehtaisi pyytää apua. En yhtään ihmettele, että jo kynnys avun pyytämiseen on niin suuri, kun harva se päivä saa lukea uutisia tilanteissa, joissa avuntarvitsijaa ei ole autettu.. Tuntuu kurjalta ajatella näin, mutta välillä joidenkin ihmisten toivoisi joutuvan pulaan, jotta hekin ehkä avaisivat silmänsä.
ap
Luin kirjoituksesi ja ajattelin että tiedän mitä tarkoitat mutta en voi mitenkään auttaa joten "klikkasin" toiseen juttuun. Sitten palasin kuitenkin tähän takaisin koska halusin kertoa että minä välitän siitä mitä kirjoitit, en sittenkään mennyt vain ohi. Tiedän, ettei se paljon lohduta mutta kumminkin...On hienoa että välität ja toivon sinulle voimia jaksamiseen. Ajattelen sinua lämpimin ajatuksin!
Tiedän tunteen, haluan auttaa, mutta nykyään en odota mitään takaisin, siitä tulee vain surulliseksi, kun kukaan ei soita, kun tarvitset heitä. Auta, jos saat siitä hyvän mielen, mutta älä tee sitä "velvollisuuden tunteesta. Autan nykyään täysin tuntemattomia, silloin tulee hyvä mieli, kun he eivät voi ymmrtää, että joku on niin kiltti- Silloin he eivät ole osanneet odottaa sitä.
Hyvä tulee kuitenkin joskus takaisin!