Mun esikoinen lähtee huomenna riparille..

Eiköhän se ole luonne kysymys. Toiset haikaavat menneen perään, toiset taas katsovat uteliain mielin tulevaisuuteen, toiset eivät kumpaakaan vaan elävät vain tätä päivää.

Hyviä riparipäiviä ja juhlia teille, meilläkin tänä kesänä sama juttu, kyseessä ainokainen.

Meilläkin esikoinen menossa tänä kesänä riparille. En kyllä haikaile menneisiin, ihana että kasvaa. Pari nuorempaa lasta kuitenkin vielä. Minä ehkä enemmänkin odotan sitä kasvamista, ihana nähdä lasten kasvu ja ovat myös kivaa seuraa.

Surullisempaa kuulkaa on, kun lapset eivät kykene itsenäistymään koskaan. Kun sen tajuaa, tulee ensin huoli siitä kuinka heille voi tarjota mielekkään elämän ihan vain isin ja äidin voimin. Sitten ahdistus siitä, ettei elä tarpeeksi kauan, että saisi pitää heistä huolta, etteivät joutuisi vieraiden käsiin huonosti kohdeltaviksi. Ja ehtii siinä välissä nähdä omankin loppuelämänsä: en koskaan tule istumaan kiikkustuolissa ukkoani kanssa seesteisiä eläkepäiviä, vielä vähemmän matkustamme minnekään lomille koskaan. Elämä on jo käsikirjoitettu, se pysähtyy tähän, kun lapset ovat ikuisesti apua tarvitsevia ympäri vuorokauden.