Lue keskustelun säännöt.
"Lapsesta tulee nynny, jos se ei koe kovia."
31.07.2013 |
Tuossa on aika pitkälti vanhempieni kasvatusfilosofia. Lapsuuttani varjostivat koulukiusaaminen, isän alkoholiongelma ja perheväkivalta. Vanhempieni mielestä se on ihan ok, koska lasten kuulemma kuuluukin kokea kovia, jotta he pärjäisivät maailmassa. Kun olin lapsi, äitini jätti tarkoituksella auttamatta joissain asioissa, joissa olisin tarvinnut apua, sillä "Eivät eläimetkään auta poikasiaan, kun poikaset ovat tarpeeksi vanhoja."
En ole katkera, mutta moinen ajattelu mietityttää. Monethan sanovat kovien kokemusten jälkeen, että eivät vaihtaisi niitä pois, koska muuten he eivät olisi samoja ihmisiä, ja kovat kokemukset ovat kasvattaneet heitä. Olen tavallaan samaa mieltä, mutta toisaalta olen huomannut, että esimerkiksi ystäväni, joilla ei ole suurempia vaikeuksia elämässään ollut, ovat ihan yhtä kypsiä ja empaattisia kuin muutkin. Saako vaikeista kokemuksista sitten jotain arvokasta, mitä ei voi hyvistä kokemuksista saada? Minusta kyllä vaikuttaa, että vahvimpia ja pärjäävimpiä ovat ne, joiden ei ole tarvinnut kasvuiässä nuhrata negatiivisuuden parissa ja katsoa huonoa esimerkkiä, vaan keskittyä nimenomaan siihen kasvamiseen ja kehittymiseen.
Kyllähän minä olen elämässä ihan hyvin pärjännyt, mutta tietysti lapsuuden kokemukset aiheuttivat ongelmiakin. Uskon, että olisin pärjännyt vielä paremmin, jos olisin saanut järkevämmät eväät elämään kotoa, kun ei olisi pitänyt tehdä töitä niin paljon sen eteen,että pysyisi järjissään. Veljelläni sen sijaan on ollut ihan selviä mielenterveysongelmia, jotka ovat näkyneet mm. väkivaltaisuutena ja riippuvuutena. Vanhempani kieltävät, että veljelläni olisi ikinä mitään ongelmia ollutkaan, vaikka koulutkin jäivät kesken ongelmien takia. On kuulemma ihan normaalia käytöstä moinen, että kehtaankin väittää, että veljeni olisi hullu. Heidän suhtautumisensa elämään on muutenkin sellaista, että jos on ongelmia, niin voi voi, ei niille mitään voi, vaikka kyllä voisi ja aika helpostikin.
En siis usko, että olisi lapsen kannalta parasta, että vanhemmat ylläpitävät vaikeita olosuhteita siksi, että lapsesta tulisi kypsä ja pärjäävä ihminen. Olen kuullut sellaisen sanonnan, että vanhempien tehtävä on auttaa lapsia kokemaan pettymyksiä ja ymmärtämään, ettei maailma lopu siihen. Kyllä sitä toisaalta elämässä varmasti muutenkin haasteita kohtaa, vaikka vanhemmat eivät niitä erityisesti lapsille järjestäisikään. Oikeastaan luulen, että tuo otsikossa oleva lause saattaa olla vain keskenkasvuisen ihmisen vakuuttelua itselleen siitä, että hän ei ole tehnyt mitään väärin. Vai mitäs ajatuksia teillä herää?
Kommentit (8)
Elämässä ei saa mitään palkintoa siitä, että on kokenut kovia. Päin vastoin, ne menestyvät elämässä usein parhaiten, sekä yksilöinä, perheinä että kokonaisina sukuina, joissa jelpataan toisiaan. Itse asiassa, läheisten auttaminen on koko ihmisenä olemisen perimmäisiä pointteja.
Vanhempasi ovat tosiaan puolustelleet omaa kovuuttaan tällä tavalla. Koska olet ollut lapsi, ja täysin suojaton vanhempiesi manipulointia vastaan, olet uskonut sen kaiken. Tuollainen on vanhemman näkökulmasta hirveän näppärää; saadaan lapsi uskomaan, että hänen pitää selvitä kaikesta itse ja hävetä ja syyllistää itseään jos ei selviä. Sellaiset lapset ovat helppoja, koska eivät vaadi mitään eivätkä puolusta itseään, koska alitajuisesti uskovat että eivät ansaitse parempaa.
On hyvä asia, että olet alkanut kyseenalaistamaan näitä lapsuudestasi saamiasi elämänohjeita. Siitä alkaa henkinen vapautuminen omista vanhemmista ja se tuo elämään paljon hyvää - lopulta myös suhde vanhempiin voi parantua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo kuulostaa kyllä vakavalta laiminlyönniltä, siis jos pidempään on jätetty huolehtimatta lapsesta. Lapsen kuuluu saada hoivaa ja huolenpitoa mutta toki kurikin pitää olla ja on hyvä opettaa ettei elämä aina ole kivaa. Mutta sitä ei saa tehdä että kohtelee lapsia tylysti ja rajusti "koska pitää oppia kovaksi". Se näkyy sitten joku päivä lapsessa niin että hän masentuu tai tekee itsemurhan. Tai alkaa toistaa omien lasten kohdalla vanhempien mallia.
Komppi kakkoselle ja kolmoselle - vanhempasi puolustelevat omakeksimällään paska-filosofialla sitä, että ovat vaan olleet helsketin huonoja vanhempia.
Kyllä se nimittäin on tasan päinvastoin: empatialla, kannustamalla, tukemalla ja suojelemalla kasvaa hyvällä itsetunnolla varustettuja, rohkeasti ja positiivisesti elämään suhtautua ihmisiä. Vastoinkäymisillä ja piittaamattomuudella kasvatetaan lannistettuja ja energiansa negatiivisuuteen tärvääviä, aloitekyvyttömiä ihmisiä. Toki oikein vahvat persoonat eivät lannistu, mutta näin siis keskimäärin ja hiukan kärjistäen.
Sanonta, että vanhempien tehtävä onkin tuottaa lapselleen pettymyksiä EI TARKOITA vastoinkäymisten tahallista luomista ja lapsen kiusaamista. Vaan sitä, että lapselta on uskallettava kieltää mielitekoja ja hänelle on asetettava rajat.
Ap vastaa:
Kiitos vastauksista! Aloin itsekin jo teini-ikäisenä kyseenalaistaa vanhempieni ajattelutapaa, enkä aio todellakaan toimia samoin omien lasten kanssa. Vanhemmat sanoivat aikanaan myös sitä, että kyllä minä itsekin ajattelen samalla tavalla kuin he, kun saan omia lapsia, mutta tässä jo esikoista odottaessani ajattelen aivan eri tavalla. :)
Olen miettinyt vanhempieni suhteen siten, että "Ei voi kauhalla ottaa, jos on lusikalla annettu". Käsittääkseni kummankaan oma lapsuus ei mitenkään hääppöinen ollut. Toki se ei ole mikään hyvä syy olla ottamatta täyttä vastuuta omista lapsistaan, mutta kaikki ihmiset eivät vain osaa kyseenalaistaa omia ajatuksiaan ja omaa käytöstään, saatika sitten muuttaa sitä positiivisempaan suuntaan. Ymmärtää voi, mutta se ei tarkoita, että pitäisi hyväksyä.
Ei, vaan lapsesta tulee terve ja tasapainoinen!
Mulla on kavereissa joitain ap:n vanhempien filosofialla kasvatettuja. Mielenterveysongelmaisia, monilta koulut jääneet kesken, eivät ole useimmat oikein mitään työtä kyenneet eläissään tekemään ongelmiensa vuoksi. Pahimmillaan persoonallisuushäiriöisiä, jotka eivät tule kasvamaan ehjiksi aikuisiksi ikinä vuosien terapiasta huolimatta.
Niiden, joista nyt jotain erityisesti vahvuutena pidettävää löydän, vahvuus on käytännössä lähinnä vahvuutta uhota ja riehua. Edetä kyynärpäätaktiikalla, hallita muita ihmisiä pelolla. Jyrätä ja tylyttää. Sitä vahvuutta, millä pärjää ehkä vielä päiväkodin hiekkalaatikolla, tai jopa kantakapakassakin. Mutta ei kyllä enimmäkseen normaalien aikuisten ihmisten maailmassa.
En nyt missään tapauksessa tarkoita, että ap. olisi tällainen. Kyllä osasta on tullut ihan tavallisiakin aikuisia, mutta he ovat tarvinneet aikuisiässään runsaasti sitä tukea, mitä vaille ovat lapsuudessa jääneet. Luultavasti ihan moninkertaisesti.
On saatava olla ensin heikko, jotta voi kasvaa vahvaksi.
Mielummin itse kasvatan lapsestani vaikka nynnyn kuin rikkinäisen aikuisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seiska sen sanoi:
On saatava olla ensin heikko, jotta voi kasvaa vahvaksi.
Hienosti oivallettu.
Muutenkin vaihteeksi harvinaisen hyvä keskusteluketju. Täällähän kirjoittelee monia fiksuja ihmisiä.
Minä niin inhoan tuota sanontaa, että vanhempien on tuotettava lapsilleen pettymyksiä. Senhän voi ymmärtää ihan missä mittakaavassa vain, omaksi eduksi. Eihän se tarkoita, että vaaditaan lapselta sopeutumista mihin vain, vaan sitä, että lapsi saa harjoitella pettymyksen käsittelyä aikuisen ohjauksessa turvallisissa tilanteissa, joissa pettymyksen määrä on sillä tasolla, että lapsi pystyy sitä käsittelemään.
Tämä vaan siis ohiksena, kun olen niin monen äidin kuullut toistelevan, että lapsen pitää oppia sietämään pettymyksiä (kuten jatkuvia muuttoja, vanhempien vaihtuvia puolisoita, sitä ettei voi luottaa vanhempaan jne.)
Vanhempasi eivät ole halunneet sinulle parempaa ja ovat pukeneet tunnekylmyytensä ja muun kyvyttömyytensä tuollaiseen muka-kasvatusperiaatteeseen. Kukaan joka rakastaa lastaan ei voisi kuvitellakaan, että olenpa nyt tänään aivan erityisen vittumainen ettei lapsestani vain kasva nynnyä. Se on defenssimekanismi.