Mitä tunsit kun katsoit koululaistasi ekana koulupäivänä koulun pihalla?

Tänään olin vain ja ainoastaan ylpeä ja luottavainen. Kaksi vuotta sitten olin hieman huolissani, mutta ehdottoman ylpeä.

En mitään, kun olin töissä ja tyttö meni kouluun yksin.

Mutta ylpeä olen toki ja totta puhuen hämmästynyt siitä, että minne ne vuodet menivät.

Itkua pidättelin. Poikani on niin pieni vielä, epäilen hänen pärjäämistään. Reippaana ja urheana hän kuitenkin liittyi oman luokkansa jonoon ja asteli sisälle.

Se oli yllättävän tunnepitoinen aamu, mikä yllätti itsenikin. Ihan todella katselin lastani pitkään, seurasin häntä kavereidensa kanssa ja yritin painaa sen hetken mieleeni. Kyllä se oli yhdenlainen, ehkä ensimmäinen ihan oikea itsenäistymisen hetki hänen elämässään, kun äitiä ei enää tarvittukaan olemaan siinä ihan liki, vaan nyt opetellaan olemaan näiden muiden kanssa... Ihana, haikea, ylpeyden täyteinen, ikimuistoinen hetki.

Haikeutta, ylpeyttä, luottamusta, mutta vähän huoltakin, kun koulussa sitä aikuisen läsnäoloa ja turvaa on kuitenkin selvästi vähemmän kuin päiväkodissa.

Ylpeyttä reippaasta ja iloisesta tytöstä. Rakkautta. Pikkuisen huoltakin.

Olin liikuttunut. Pieni poikani, uuden tilanteen edessä. Arkana, mutta innokkaana. Mielessäni lähetin Jumalalle rukouksen, että varjelisi lastani koulutiellä ja siunaisi koulunkäynnin.

Poikani käveli pihaan hyvin aroin askelin. Aluksi ei nähnyt ketään kaveria ja haahuili hetken katsellen ympärilleen. Tunsin melkein pakottavaa tarvetta juosta hänen luokseen, mutta maltoin mieleni. Kohta huomasi luokkakaverit ja meni juttelemaan. Sinne hävisi muiden joukkoon. Mieli oli huojentunut, ylpeä ja haikea. Vähän huolta, miten pärjää koulumaailmassa, joka voi olla joskus kovakin.

Enpä oikein mitään. Siinä se meni rohkaistessa poikaa joka joutui ihan eri kouluun kuin muut kaverit.

viime vuonna kun ekalle meni,niin lasit huurtui,onneksi oli aurinkolasit niin ei nähnyt poika miks mua rupes itkettää.

Ei mitään ihmeellistä, kun katsoin ekalle menevää. MUTTA kun katsoin isoa neljännelle menevää lastani ja muistin hänet pikkuisena ekalle menossa, niin piti vähän pidätellä kyyneliä.