Oletko koskaan PÄÄTTÄNYT tulla onnelliseksi? Tulitko? Miten?

Olen ja päätin, että panostan ulkonäkööni, teen kaiken täysillä jne. Oli melko pitkäkin projekti. Opin sitten, että pitäisi oikeasti elää hetkessä ja lakata koko ajan miettimästä sitä, miten tulisin onnelliseksi ja mitä onnellisuus edes on. Mikään ei oikeasti estäisi minua olemasta onnellinen tälläkin hetkellä, vaikka elämäni ei ole täydellistä. Mutta jostakin syystä aina palaan takaisin siihen, että vain odotan tulevaisuutta ja mietin, miten asiat silloin ovat, kun olen  parantanut elämääni. Jostakin syystä en kai itse anna itseni olla tyytyväinen nykytilaan. Vaikka toisaalta olenkin loppujen lopuksi onnellinen nyt?

Olen, ja se onnistui yllättävän helposti. Mutta minulla sattui olemaan jo moni palikka valmiiksi kohdallaan. Ainoa suurempi muutos, mitä tarvittiin, oli sen tajuaminen/ymmärtäminen sisäisesti, että olen onnellinen. Nyt ymmärrän ja nautin elämästä melkein joka päivä, paitsi sellaisina päivinä kun minulla on liikaa stressiä. Mutta niitä päiviä tarvitaan sinne väliin, jotta taas seuraavana päivänä osaan arvostaa sitä kuinka ihanaa elämäni pääasiassa on.

Elämässäni on stressiä paljon, paljon enemmän kuin Suomessa pidetään terveellisenä. Olen pienyrittäjä ja toimeentuloni on aikamoista päivittäistä taistelua. Olen myös yhteiskunnan turvaverkkojen ulkopuolella ja ihan säännöllisesti olen aidosti huolissani pärjäämisestäni. Mutta olen tajunnut, että elämäniloni itse asiassa syntyy juuri siitä, että toisinaan onnistun jossakin vaikeassa ja stressaavassa hankkeessa/asiassa. Sellaisessa, jota yhteiskunta ei ole jo valmiiksi järjestellyt minulle helposti ja varmasti suoritettaviksi, sopiviksi palasiksi. Moni palkkatyö näyttäisi olevan tuollaista, ja moni palkkatöissä käyvä ystäväni on masentunut tai muuten vain puhuu siitä, miten mikään ei tunnu miltään ja elämällä ei oikein ole tarkoitusta. Minun tarkoituksekseni riittää perustason selviytymistaistelu ja suurimmat onnen aiheeni liittyvät pärjäämiseen tuossa taistelussa.

Myös parisuhteeni oli alussa taistelua. Moni kehotti minua jättämään mieheni. Mutta onnistuimme yhdessä miehen kanssa taistelemaan taistelumme rakentavalla tavalla, ja nyt suhteestamme on rakentunut todellinen arjen turvasatama, jota ystävämme kadehtivat. Edelleen käsittelemme eteen tulevia ristiriitoja rohkeasti ja tilanteen haasteellisuutta karttamatta. Ja se toimii; on maailman ihanin tunne kun asia saadaan pois päiväjärjestyksestä ja mieheni on edelleen siinä rinnallani, valmiina jatkamaan kanssani kohti seuraavaa myrskyä! Kerta kerralta voin olla entistä varmempi siitä, että mikään myrsky ei tätä laivaa kaada.

Meillä ei ole vielä lapsia vaikka haluaisimme. Mutta en stressaa siitäkään, vaan ajattelen että se tapahtuu tai sitten ei, ja kumpikaan vaihtoehto ei tule pilaamaan onnellisuuttani. Olenhan onnellinen jo nyt, tässä hetkessä, tänään. Olin sitä eilen ja vuosi sitten, ja tulen olemaan jatkossakin. Jos lapsi siunaantuu, se on vain lisää onnea tämän kaiken nykyisen onnen päälle!

Olen onnellinen, koska elän itselleni sopivalla, onnea tuottavalla tavalla. Olen tehnyt monia valintoja toisin kuin ihmisten yleisesti odotetaan tekevän, koska tiedän että minulle sopii paremmin jokin toinen tyyli tai tapa. En kylläkään osaa sanoa, miten ja mistä sen tiedän. Mutta sen lisäksi, että olen rakentanut elämäni itselleni sopivaksi, tarvitaan myös kykyä tajuta oma onnensa. Sen taidon olen oppinut vasta viime vuosina ihan tietoisen itseanalyysin ja mielikuvaharjoittelun kautta.

Kyllä. Oleellisinta oli tajuta, että onnellisuus lähtee itsestä. Vihoviimeistä on ajatella,  että tarvitaan joku muu tekemään minut onnelliseksi.

Olen. Aloitin onnellisuusprojektin. Pakotin itseni näkemään asioiden valoisat puolet. Lopetin muista pahan puhumisen ja juoruilun. Ryhdyin kohtelemaan muita iloisesti ja ystävällisesti. Listasin asioita joihin olen tyytyväinen ja mietin mitä teen niille asioille joita voisin vielä parantaa. Nauroin. Opettelin suhtautumaan positiivisesti ja ratkaisukeskeisesti ilmiöihin. Suoristin ryhtini ja kuljin hymyillen kaupungilla. Juttelin ratikkapysäkillä tuntemattomille mukavia asioita ja hymyilin katsoessani peiliin. 

Hymyilyn merkityksen opin naurukurssilla. Opin että väkisin hymyileminen ja tekonauru ovat ihan yhtä tehokkaita hyvänolonlisääjiä kuin aito hymy ja aito nauru. Iltaisin kun tulin kotiin uupuneena, stressaantuneena ja sateessa kastuneena rupesinkin itkun sijaan hekottelemaan mielipuolisesti. Päätin että aina kun näen hienon auton, hymyilen leveästi. Aina kun teki mieli vetää osta kurttuun, hymyilin. 

Hyvin pian huomasin että ne ilmeet mitä toisiin luot, kimpoaa sinuun takaisin. Nyt elämä näyttäytyy valoisana. Minusta pidetään ja minä itse pidän itsestäni. Vastoinkäymiset voitan ja saavutuksista riemuitsen. 

Olen. Taustalla keskivaikea masennus sekä ahdistus- ja jännitystilat. Jostain kaivoin sen voiman ja tahdon ja päätin kääntää elämäni parempaan suuntaan. (nyt varmaan joku "oikeasti masentunut" sanoo etten ollut oikeasti masentunut, mutta pitäkööt tunkikinsa). Tuona aikana mm. menetin kaksi hammasta ihan vain siksi etten jaksanut edes harjata hampaita :(

Jossain vaiheessa vain päätin, että kukaan muu kuin minä itse ei voi elämääni parantaa. Ei lääkeet, ei lääkärit eikä ainakaan yhteiskunta. Olen tehnyt kahdenlaisia muutoksia elämääni:

1: Panostin ulkonäkööni, hoidatin hampaat kuntoon, harrastan, kehitän itseäni

2 (se tärkein): Pohdin omia reaktioitani tilanteisiin. Usein tulee tilanteita joista voisin kaivautua itsesääliin, menettää hermoni, syyttää kamalaa maailmaa, mutta TIETOISESTI olen päättänyt selvitytyä toisin. Hymyilen paljon, nauran huonoille jutuille ja jos tulee ongelma, en hermostu, suutu ja vaivu epätoivoon vaan alan miettiä keinoja miten jatkaa.

Esim. ennen tuulilasin rikkimeno olisi saanut minut viikoksi sängynpohjalle kiroamaan maailman epäreiluutta. Nyt tartun toimeen ja hoidin asian ensin vakuutusyhtiön kanssa ja sitten vaihdatin tuulilasin. Korjaamokin oli hevon v*tussa, mutta kun otti pyörän mukaan niin hyvin sieltä töihin pääsi. Asennekysymyksiä ;)

lisää kokemuksia

(ei ap)

Samaa mietin. Kuinka paljon voin vaikuttaa asenteellani miten elän? Tällähetkellä kärsin alkoholisoituneesta miehestäni. Rakastan häntä, mutta elämän tavallaan tekee minut onnettomaksi. Tuntuu että olen jo toista kertaa tienhaarassa Ja valinta on tehtävä.

Olen matkalla kohti onnellisuutta. Olen 25, ja yksi askel, onnellisuuteen vaikuttava tähän mennessä on, että olen lopettanut pahan puhumisen muista ihmisistä. Minulla oli ennen yksi tällainen ystävä (tavallaan sukua) joka tiesi kaikista kaiken ja puhuimme yhdessä monesti vain toisten asioista.. Ei nyt aina välttämättä pahaa, mutta kuitenkin. Kävi ilmi, että hän oli samalla tavalla puhunut pahaa minustakin mm. siskoilleni ja kirkkain silmin väitti ettei ole minusta pahaa puhunut. Hän sotki (ja sotkee edelleen) toisten välejä, eikä nykyään varmaan ole väleissä oikein kenenkään kanssa. Ainakaan läheisissä. Aika moni vuosien saatossa on hänen lähipiiristään kaikonnut.  Itse vielä jollain lailla olen tekemisissä, mutta sanallakaan en halua puhua toisista ihmisistä negatiivista, kun olen sen kerran lopettanut. Mikä valtava helpotus! Puhutaan sitten vaikka säästä tai maitopurkin hinnasta. Ne eivät tuo itselleni pahaa oloa.

Tämä on yksi asia joka vaikuttaa onnellisuuteenikun tajusin että en halua tulla tällaiseksi kyyniseksi kuin tämä tuttuni . En enää puhu toisista pahaa vaan keskitän energiani miten itse ja lähimmäiseni voisivat paremmin. Jalo pyrkimys, enkä tietenkään aina onnistu, mutta parin vuoden sisään vaikutus omassa olossa on jo huomattava kun antaa toisten olla mitä on, eikä vertaile itseäänkään muihin eikä hae sitä huonointa puolta muista. 

Toivottavasti tämä tuttuni lukisi tämän, sillä tiedän että hän käy av-palstalla. Toivoisin, että hän tajuaisi muuttaa käytöstään ennen kuin kaikki hänen läheltään häviää. 

Toinen asia on se, että kun en oikein pidä siivoamisesta ja tuntui että elämä on yhtä siivoamista, niin aloin vähentää tavaran määrää kotoani. Siivoaminen on helpompaa kun tavaraa on vähemmän, minimalismiblogit on henkireikäni vaikka en mitään ääriminimalismia tavoittelekaan. Välillä tuntui että tarvitsisi isomman asunnon, mutta nyt tilaa on jopa liikaa kun pystyin luopumaan turhista tavaroista ja säilytyskalusteista. Mitään en oikeastaan ole kaivannut! :) Ostoskäyttäytymisenikin on muuttunut. Enää en tarvitse jotain konkreettista tavaraa täyttämään tyhjää tunnetta sisälläni, kun tiedän että ostamisesta tuleva mielihyvä ei kauaa yleensä kestä. Mielihaluja toki on, mutta mietin tavara tai vaate käsissäni että tarvitsenko todella tätä.. Ja jos tuntuu että tarvin, mietin että voinko ostaa helposti sen myöhemmin jos oikeasti tulisikin tarve. Ja yleensä ei ole tarvinnut kauppaan palata. 

Käytän rahat mieluummin matkusteluun ja perheen kanssa oleiluun, johonkin aineettomaan. Niin, ja parempaan ja terveellisempään ruokaan.

Vielä olen kaukana siitä tilanteesta minkä haluaisin. Muutama asia ei vielä ole sillä tolalla, mm. työ, mutta yritän nyt nauttia elämästä näin. Aina ei voi olla täydellistä, mutta kun pistää asioita tärkeysjärjestykseen, on perhe, ei sairauksia, jonkinlainen toimeentulo, ystäviä, koti..jne.. Niin asiat on oikeasti aika hyvin. 

Kun oikein huonolta tuntuu, kuuntelen Suvi Teräsniskan Nyt ja tässä.. Ihana kappale.

En ole päättänyt tulla onnelliseksi vaan olla onnellinen. Tämä on siis perusvire elämässäni, joskus voi olla jokin vastoinkäyminen joka horjuttaa sitä hekeksi. Kyseessä on tietoinen asenne elämään. Inhoan negatiivisuutta ja olosuhteiden tai muiden ihmisten syyttelyä.

Toisinaan kyllä tuntuu, että varsinkin naisten kesken negatiivisuus on jonkinlainen yhdistävä sosiaalinen koodi, josta jään ulkopuoliseksi. En esimerkiksi koskaan osallistu sitten kun olen 2kg laihempi keskusteluihin.

Ysi vielä jatkaa, että elämäni tuntuu paljon onnellisemmalta kuin vaikka pari vuotta sitten, olen jotenkin seesteisempi. Olisiko nuoruuden epävarmuus karisemassa, vai mistä johtuu. Omat oivallukseni elämästä eivät ole syntyneet itsestään vaan keskustelemalla ja lukemalla minua viisaampien ajatuksia. Kaikkein tärkein asia joka minun on ihan oikeasti pitänyt omaksumalla omaksua ja monesti mieleen palauttaa että kyllä todellakin tämä elämä on nyt ja tässä. Ei jossain vuosien päässä, sit ku on sitä ja sit ku oon tätä. Joillekin se on helpompaa tajuta, jotkut ei sitä tajua koskaan. Mennään vaan ja suoritetaan tukka putkella niin kuin kaikki muutkin ja ollaan tyytymättömiä elämäänsä.

Tasan ei mene nallekarkit elämässä todellakaan, aina jollain on helpompaa, aina jollain on vaikeampaa. Aina sitä tuntuu että haluaa jotain vaan enemmän ja parempaa. Mutta niinkuin laulun sanoissakin sanotaan että "muuta ei voi muuttaa kuin itseään."

Itse tajusin onneksi ajoissa, että esim. järjetön kuluttaminen ei tee minua onnelliseksi, orjallinen kauneusihanteiden noudattaminen ei tee minua onnelliseksi, sisustuksen vähän väliä uusiminen ei tee onnelliseksi.. Itseni hyväksyminen tällaisena kuin olen, muiden hyväksyminen sellaisena kuin he ovat, vähempään tyytyminen. Tyytyminen siihen mitä on, eikä koko ajan haluta jotain lisää.. Turhanpäiväisten asioiden poisjättäminen. Kliseistä, mutta oikeasti se hyvinvointi lähtee aika pitkälti omien tarpeiden tunnistamisesta ja keskittymisestä siihen omaan elämään ja hyvinvointiin. Mitä se onni kellekin merkitsee, se pitää jokaisen itsensä määritellä.

[quote author="Vierailija" time="10.08.2013 klo 12:54"]

Olen tehnyt monia valintoja toisin kuin ihmisten yleisesti odotetaan tekevän, koska tiedän että minulle sopii paremmin jokin toinen tyyli tai tapa.

[/quote]

Kolmonen jatkaa vielä. Onpa kiva nähdä, että kaltaisiani on muitakin ja jopa tällä palstalla! Minunkin onnellisuuteni rakenteelliset edellytykset, tuon lisäksi mitä jo kerroin, ovat tiedostavassa kuluttamisessa, myönteisessä asenteessa ja siinä, että en syyttele epäonnesta muita ihmisiä tai odota muiden tekevän minua onnelliseksi. En puhu muista ihmisistä pahaa enkä valehtele (edes tiukassa paikassa kun oikein tekisi mieli - itse asiassa ei varsinkaan silloin!). Pyrin lisäksi olemaan kritisoimatta ja arvostelematta, jos minulla ei ole tarjota parempaa ehdotusta tilalle, vaikka olisi aihettakin. Toisaalta jos minulla on parempi ajatus, kerron sen ystävällisesti mutta suoraan. Pyydän aina anteeksi jos olen aiheuttanut mielipahaa, vaikka en olisi tehnyt sitä tahallani. En kuitenkaan anna ihmisten kävellä ylitseni tai käyttää minua hyväkseen. Tasapainon löytämisessä on ollut opettelemista, mutta osaan nykyisin jo aika hyvin!

3

Ihana ketju :)

Joo. Jonkin aikaa tais toimia. sitten ei enää. ja sitten rysähti ja pahasti.

Oen luovuttanut.

Mitä enemmän luen ohjeita (esim. miten reagoida asioihin, miten muuttaa ajattelutapoja, miten tärkeää on antaa anteeksi itselle ja muille, miten suhteuttaa omia ongelmia perspektiiviin, miten harjoittaa mindfulnessia, jne listaa voisi jatkaa IKUISUUDEN) sitä tyhjemmältä olo tuntuu. Kaikki tuntuu merkityksettömältä.

ikävä kyllä häiritsevän naisen särkyminen lähtien viime vuoden puolelta on kyllä niitä onnen tunteita.

( Mä voitan tämän -idiootti kirjoittaja tapaan)

sittä nopeasti ymmärsi ettei siitä ole mhinkään. veikkaanpa että moni muukin huomasi saman.

jos ei viranomainen puutu tämän naisen häirintään, on muitakin keinoja.

tiedän että oma tapani toimia sopii ja karkottaa sitä häiriintynyttä ainesta muiden hyvien ainesten joukosta. :)

Olen ja onnistuin. Jätin väkivaltaisen poikaystävän ja aloin tehdä niitä asioita mistä nautin.

Joo. Monta vuotta äiti höpis että sen on kuule päätös vain, meni siinä joku 2-3 vuotta kunnes tajusin että katos, olen onnellinen.

up