Jos 4-v ei suostu jäämään kerhoon eikä mihinkään ja on kovin arja niin tuleeko eskariin

Vierailija:

ja kouluun menokin olemaan vaikeaa? Vai voiko 2:ssa vuodessa rohkaistua niin paljon että sitten ei olisi enää niin vaikeaa? Ja pitäisikö lasta alkaa " rohkaista" jotenkin, vähitellen totuttaa ja pakottaa jäämään yksinkin hoitoon jonnekin vaikka vai pitäisikö antaa vaan olla rauhassa ja antaa olla mikä on ja odottaa että rohkaistuu? Meillä pieni vauva ja olen kotona 3:n lapsemme kanssa vielä pari vuotta niin sen puolesta ei olisi pakko mennä vielä minnekään. Mielipiteitä?

Toisaalta pelkkä kotona olo ei rohkaise toimimaan ryhmässä. Jos 4v on kovin arka, kannattaa pikkuhiljaa totetella kaverien kanssa toimimiseen, tukea itseluottamuksen kehittymistä jne. Vaikka koti olisi kuinka hyvä paikka, oma tärkeä osuutensa lapsen kehitykseen on myös kerhoilla ja erilaisilla hoitopaikoilla.

Käykää kerhossa mahdollisuukksienne mukaan harjoittelemassa. Olet mukana ja pikkuhiljaa odottelet vaikkapa eteisessä.



Kunhan lapsi tutustuu muihin kerhokavereihin ja hoitajaa niin yksinolo helpottuu.



Älä jätä väkisin. Käykää tutustumassa pikkuhiljaa.



Maailma on julma ihan muutenkin. Jos jonkun pienen lapsen turvallisuuden saa ja voi taata niin nyt sinulla on hyvä tilaisuus.



Rankkaa tosin sinulla. Ei kestä kauan .



Koita jaksaa : )

niin vakuuttuneen oloinen että siellä on kivaa ja siellä saa kivoja kavereita, inooissaan lähti molempiin MUTTA kun tuli hetki että äiti olisi lähtenyt pois niin alkoi hirveä itku, eikä päästänyt lähtemään. Koitettu on jo 3 kertaa mutta ei jää niin ei jää, enkä aio enemäpää yrittää ja pakottaa, saa olla kotona minun puolesta jos kerran haluaa. Mutta aloin murehtimaan ja pelkäänmääm että jääkö ikinä sitten minnekään. Miten hänet saa eskariin 2:n vuoden päästä? Tai sittenhän on jo vähän kuin pakko mennä mutta tuleeko sinnekin sopeutuminen olemaan ylivaikeaa?

En haluaisi että lapselle jäisi negatiivisia kokemuksia kerhoista yms, eli en väkisin halua viedä, olen sitä mieltä että lapsi saa olla minkälainen on, jos ei kerhoon halua jäädä niin se ei maailmanloppu ole. Mutta teenkä täten karhunpalveluksen lapselleni? Pitäisikö vaan rohkaista ja " pakottaa" vähitellen jäämään?

Lisäksi lapsella on pajon kavereita joita näkee usein ja leikkii toisten kanssa mielellään puistoissa ja muualla

vien lapsen yhdessä pikkuveljensä kanssa kerhoon ensi vuonna kunhan pikkuveli jo pääsee kerhoon. Veli on paljon rohkeampi ja uskon että yhdessä jäävät kyllä.



Kiitos vastauksista ja oiekin mielellään luen lisää mielipiteitä, kaikenlaiset mielipiteet on tervetulleita. Itse ajattelen noin tällä hetkellä mitä kirjoitin, mutta en ole niin ehdoton mielipiteisdsäni ettenkö niitä pytsy muuttamaan. Ja lapsen etu tietysti on kaikkein tärkeintä

Mulla arat kaksoset ja viime vuonna aloittivat kerhon myös 4-vuotiaina... Ekat kerrat olivat kamalia, joko huusi toinen tai sitten se toinen. ERityisesti tyttö on ERITTÄIN ARKA ja ujo. Pelkää toisia aikuisia ihmisiä. Ekan kerran kerhossa roikkui perässäni ja toisella kerralla oli jo tarkoitus jättää sinne yksin. Kerroin jo kotona että ei ole tarkoitus että äidit ovat siellä mukana. Silti se oli vaikeaa ja lapsi itki sydäntäsärkevästi kun lähdin...



Toisaalta mulla ei ollut vaihtoehtoja, koska olin just silloin aloittamassa yritystäni ja tarvitsin niitä 3 tuntia yrityksessäni toimimiseen.



Toisekseen ajattelin, että oli lapsille ihan hyväkin olla erossa äidistä ja oppia luottamaan myös toisiin aikuisiin...



Vaikeuksia oli lähes koko syksyn mutta keväällä meni jo paremmin ja nyt syksyllä on mennyt todella loistavasti! Vieläkin lapseni ovat tavallista arempia mutta eivät enää pelkää muita lapsia ja uskaltavat jo vähän puhuakin kerhossa... Aika tekee tehtävänsä mutta luulen, että ihan itseluottamuksellekin on hyvä oppia vähän itsenäisyyttä.

etukäteen.

tilanne oli hyvin samantapainen kuin teillä. muuten reippaita lapsia, mutta eroaminen äidistä itketti kovasti. Kuitenkin jäivät eskariin ongelmitta, vaikka vähän oli itku silmässä. esikoista itketti vielä joulun jälkeenkin jonkin aikaa. mutta siitä kun päästiin yli, niin kouluun, leireille ym. menot sujuneet hyvin ja ihan reippaita tyttöjä ovat tänä päivänä. lapsillani, jotka on siis puolipäiväeskaria lukuunottamatta hoidettu kotona, on ehkä päivähoitolapsia suurempi vieraan aikuisen auktoriteetin kunnioitus. kun ei ole lapsena tarvinnut turvautua vieraaseen aikuuseen, niin ehkä siitä on jäänyt tietty " arkuus" esim. avunpyytämiseen

ole olla ja jäädä jos PELASTAT lapsen sieltä pois pikku itkun vuoksi. Jospa itku onkin eroahdistusta äidistä eikä sitä etteikö tahtoisi jäädä kerhoon. Hänhän tykkäsi siellä leikkiä, mutta sinun lähtö ahdistaa.

vaikka yleensä muuten tykkää olla toisten alsten kanssa, mutta kun koko ajan oli pelko puserossa että kohta äiti lähtee

Meidän nyt 18-vuotias oli aikoinaan todella arka lapsi ja 4-vuotiaana, kun piti aloittaa kerhossa 2xvk, niin ei olisi jäänyt sinne millään ilman äitiä - minä olin pari kertaa mukana ja kolmannella kerralla jätin pojan sinne itkemään (muistan vieläkin ne surkean itkuiset kasvot kerhon ikkunassa). Siitä kuitenkin alkoi kerhoura urkenemaan ja kerhossa poika kävi reippaasti kunnes eskari alkoi.

Sittemmin oli kaikenlaisia ujouskohtauksia, kuten silloin kun piti pyrkiä musiikkiopistoon, poika suoritti naputtelut pulpetin alla, mutta ottivat hänet silti oppilaaksi ja opistokin tuli suoritettua esiintymisineen kaikkineen.



Samaan aikaan kerhoon olisi pitänyt tulla myös toisen aran pojan, mutta hän ei rohkaistunut kerhoon ollenkaan, ei myöskään esikouluun. Ekaluokan tämäkin poika aloitti siinä kuin muutkin ja liika arkuus oli vuosien mittaan hävinnyt.

sanoisin, että normaalilta kuulostaa. Kolmas lapsemme on ulospäinsuuntautunut, joten melkoisen varmasti voin väittää että ainakin meillä kyseessä on luonteenpiirre eikä kasvatus/ympäristön vaikutus.



Anna lapsen edetä omaan tahtiinsa. Meillä suurin ujous on alkanut helpottaa lasten ollessa 4-5 v. Kuopus täyttää kohta 5 v ja viimeisen vuoden aikana on menty hurjasti eteenpäin. Tykkää nykyisin käydä esim. kerhossa (on ollut ikänsä kotihoidossa) ja liikuntaleikkikoulussa, on saanut omia ystäviä ja on selvästi ylpeä itsestään tutustuessaan uusiin lapsiin. Ei kuitenkaan edelleenkään esim. leikkipuistossa lähde leikkimään muitten kanssa, vaan haluaa minut seurakseen kiipeilytelineen tai liukumäen viereen, jos puistossa on muitakin lapsia. Ei myöskään suostu puhumaan aikuisille ja ujostelee ensin tutumpiakin ihmisiä. Paras, samanikäinen ystävä naapurissa on hyvin sosiaalinen ja hänen perässään kuopuksemmekin on saanut lisää varmuutta.



Pahin ujous varmaan ap:n lapsellakin helpottaa eskariin mennessä. Ja on varmasti apua, jos tosiaan voi aloittaa kerhon vaikka sisaruksen ' siivellä' . Ujo esikoisemme sai itselleen rohkeutta ulospäinsuuntautuneesta kaksosveljestään ja meni tämän perässä uusiin tilanteisiin ja paikkoihin. Sai siten itselleen paljon myönteisiä kokemuksia ja vahvistusta ja uskoa omaan selviytymiseen.



Minusta tärkeintä on antaa lapsen olla sellainen kuin on. Ujous on ihan yhtä arvokas piirre kuin mikä tahansa muukin, vaikka nykyinen elämänmeno suosiikin itsensä esille tuomista. Onneksi Suomessa ujoutta ei (ainakaan vielä) diagnosoida eikä lääkitä.