Kertoisitteko vai jättäisittekö kertomatta?

Poikaystävälle kertoisin kyllä siinä vaiheessa viimeistään, jos seurustelusta tulisi vakituisempaa ja varsinkin jos olisi aikomus perustaa perhettä.

Vai haluaisitko itse, että ihminen jonka kanssa sinun olisi aikomus vietää loppuelämäsi ja saada ehkä lapsiakin, salailisi sinulta jotakin noin tärkeää omasta menneisyydestään?

pitää olla rehellinen.



Mietin vaan työpaikan kanssa, siellä en välttämättä kertoisi... vaikka varmasti ihmettelevät 10 vuoden taukoa.

Vain ongelmia tiedossa. Muut eivät varmasti ymmärrä varsinkaan että "se on mennyttä".

Joo siis mistään 10 vuodesta ei tosiaan ole kyse vaan muutamasta vuodesta ja opintojen venymisestä.



Sitä vähän pelkäänkin, ettei ihmiset osaa suhtautua. Kyse ei siis ole mistään sinänsä vakavasta ongelmasta, vaan pers häiristä ja masennuksesta. Terapiat käyty ja mieliala normaali/iloinen nykyään.

Joskus ihan tutuillekin.



Kaikki ei kestä. Kaikki ei kestä toisien onneakaan. Mutta osa kestää ja niistä tulee todella arvokkaita ihmisiä.

Et voi elää niin että teeskentelet jotain mitä et ole tai salaat menneisyyttäsi. Minusta parasta mitä minulle on tapahtunut on se että kun olen myöntänyt itselleni että olen ollut heikko ja kärsinyt, niin kun se aika päättyy niin olen kääntänyt sen voitokseni.



Jos et kerro elämästäsi (mitä oli oli joskus ja olet erilainen nyt) niin kynnys kasvaa kun aikaa menee eteenpäin.



Itseäni auttaa paljon sekin että mitä ajattelisin itse jos minulla olisi rakas, läheinen ihminen joka kantaa jotain salaisuutta jota pelkää jakaa minulle. Jos olet asian selvittänyt niin siitä voi saada voimaa ja ymmärrystä muissakin asioissa ja voit käyttää historiaasi esimerkkinä. Tai läheisesi muistaa sen sinussa ja näkee vahvuutesi.



Itse tahdon olla kumppanilleni avoin kirja josta toinen näkee miten olen tälläinen ja voi päätellä joitain asioita. Tahtoisin että rakkaani voisi luottaa minuun niin että kertoisi minulle elämästään kuin jättää jotain arvailujen varaan.

Vuosi on kuitenkin pitkä aika kärsiä mutta se on lyhyt aika olla pois opinnoista tai työstä. Huomaat sen vielä joskus 40 työvuoden jälkeen ehkä itsekin. Ja kun asia on vielä tuore niin se on lähellä sinua mutta voimia sinulle. Älä ole itsellesi ankara, tottakai jokainen meistä on heikko ja joskus elämä vie kurjaan suuntaan.

Lisäksi sinun taustasi on ilmeisen yleinen nykyään, mutta ei silti kuule kenenkään kertovan moisesta menneisyydestä.

Joo siis mistään 10 vuodesta ei tosiaan ole kyse vaan muutamasta vuodesta ja opintojen venymisestä.

Sitä vähän pelkäänkin, ettei ihmiset osaa suhtautua. Kyse ei siis ole mistään sinänsä vakavasta ongelmasta, vaan pers häiristä ja masennuksesta. Terapiat käyty ja mieliala normaali/iloinen nykyään.

koska mulla on arpia käsissä. Uusille tutuille tai duunipaikoille en ole sanonut mitään. Jos sulla ei ole enää oireita niin älä ainakaan kerro mitään työhaastatteluissa. Niillä on tarpeeksi "terveitäkin" hakijoita.

se on kuitenkin työpaikka ja asia menneisyyttä. Monella on eriasteista masennusta elämässä ja uupumusta josta on joskus kuukausia sairaslomalla.

Siinä ei ole oikeasti mitään kummaa, eikä se määrittele millainen olet työntekijänä.



Mutta kumppanille kertoisin siis itse. Juurikin se on minulle tärkeää että tiedän ja tunnen toisen "täysin". Saa olla huono ja heikko toisen aikanakin. Meillä on parisuhteen aikana ollut iso kriisi ja tiedän mieheni olleen koulukiusattu aina lukion alkamiseen saakka.

Olen onnellinen että tiedän mieheni ajatuksia tästä. Olisi voinut jättää kertomatta sen kaiken.



6