Ei jaksa edes lasten takia stempata ja yrittää parantua masennuksesta.

Itse sairastuin kesällä psykoottiseen masennukseen, aloitettiin neuroleptit ja muut lääkkeet päälle.



Se miksi oma masennukseni pitkittyi oli varmasti lääkkeiden aiheuttama sekasotku päässäni.



Minun masennukseni laukaisivat ulkoiset tekijät mm työpaikkakiusaaminen ja oma irtisanoutumiseni töistä, tämän vuoksi velkaannuin ja soppa oli valmis.



Jos ex-mieheni ei olisi minua herätellyt tuolta lääkehuurulasta ulos, olisin vieläkin se valitteleva zombi. Itse lääkkeet saivat aikaan tilanteen, etten jaksanut nousta edes vuoteelta, mikään ei kiinnostanut, tunteet katosivat ja elämä oli harmaata.



Nyt tämän harmaan vuodenajan keskellä jaksan jo uskoa, että elämä kantaa ja asiat järjestyvät.



Osastolla ollessani katsoin kroonikoita ja päätin jo tuolloin, että minusta ette samanlaista saa. Köyhä voin olla ja syrjäytynyt, mutta vielä en luovuta.



Lisäksi halusin, että lapseni eivät minun vuokseni masennu. Viimeisillä voimillani olen aina kodin siivonnut, lähtenyt väkisin ovesta ulos, uskonut itseeni ja huomiseen.



Vaikeaa on ollut, mutta kohti parempaa mennään.

ei tekemistä päiviksi, pelkkää television katselua. En halua lähteä kotoa mihinkään kun ei ole pakko. Syrjäytynyt ja köyhä olen. Tarvitsisin vuosien terapian, mutta ei ole rahaa.

joten älä hyvä nainen luovuta noin helpolla.



Ei minullakaan ole ystäviä, ei rahaa vain velkaa. Lisänä tässä kaikessa vielä paska maine työpaikkaongelmien vuoksi.



Onhan se helppoa vaan olla, luovuttaa henkisesti, mutta sehän se pelottavaa onkin.



Muistan syksyn ajalta päiviä jolloin itkua vääntäen nousin vuoteelta ja lähdin koirien kanssa ulos sateeseen. Itketti ja ahdisti =(. Maailmanloppu oli edessä. Olin täysi paska, epäonnistunut äitinä, vain kuolema pelastaisi minut.



Yritin ja yritin ja vielä kerran yritin.. pakolla, tuska tuntien. Eräälläkin lenkillä muistan miten hammasta purren keräsin kanervoja kotiin vietäväksi. itse en niistä nautintoa saanut, mutta muista miten lapset ne huomasivat ja kertoivat niiden olevan nättejä.



Tätä paskassa tarpomista kesti kuukausia ja vieläkin ahdistaa, mutta periksi en anna. Mitään aineellista hyvää en pysty lapsilleni tarjoamaan, mutta se että jaksan olla päivät omilla jaloillani, jaksan olla kiinnostunut lapsistani auttaa selviämään.



Helvetin raskas tie on ollut, mutta ihmisenä olen kasvanut aivan uusiin ulottovuuksiin.