Synnytyksen jälkeinen masennus

Vuosi meni toipuessa. En aluksi edes ollut masentunut, ahdistunut vain.

Ensin ajattelin olevani vain väsynyt (lapsi oli tuolloin 5 kk). Olisin antanut mitä vain, että olisin saanut rauhassa nukkua ja levätä. Neuvolassa tähän puututtiin (onneksi) ja olin sitkeästi edelleen sitä mieltä, että nukkumalla menee ohi.



Aloin käymään neuvolan psykologilla, aloitin syömään masislääkkeitä, sain avukseni kotiapua, sylkkytiimiä, perhetyöntekijöitä, eli lastensuojelua aika laajassa mitassa. Huostaanottoakin ehdotettiin, mihin en onneksi suostunut.



En ole vieläkään entiseni, enkä luultavasti koskaan ole samanlainen kuin ennen lapsia. En tosin haluakkaan olla. Aikaa koko rumbasta nyt 5 vuotta. En ole masentunut kuin ehkä hyvin lievästi, mutta persoonani on muuttunut.



Nyt pystyn katsomaan asioita etäältä ja analysoimaan silloista oloani. Olin sekaisin, väsynyt, erittäin masentunut, itsetuhoinen, hirveät itsesyytökset joka asiasta, vainoharhainen, siis ihan pönttö sekaisin. En tiedä mikä sitten on ero tuolla psykoosiin? Sekö, että olisin riistänyt jonkun hengen? Tehnyt jotain muuta älytöntä ja lopullista?



Hirvittää ajatella. Onneksi pahin on ohi ja pystyn olemaan äiti, olen onnellinen. Lapset ovat parhainta mitä minulle on tapahtunut, siksi koko masennus oli outoa myöntää. Sieluni meni palasiksi ja tässä kokoan itseäni uudelleen.