Voiko 20 vuotias seurustella vakavasti?

jos sitä ei ole syntymälahjaksi saatu..

Kaikki seurustelevat avoparit ovat sossun asiakkaita?? Entäs ihan tavalliset palkkaa nauttivat duunarit? Huonoja ihmisiä vai vätyksiä vai tukia kärttyviä hirviöitä?

yhteenmuutto, kihlat yms sitoutuminen liittyy mitenkään siihen että ei voisi opiskella ja tehdä osa-aikatöitä..

ja tää oli sille kuka kommentoi sossun luukulle menoa..

Ja oikeasti tyhmät näin tekvätkin. Eiväthän he ole edes enhtineet saada kunnon koulutusta ja ammattia, millä perhettä elättää. Sosuun varaan en soisi kenenkään tulevaisuuttaan rakentavan.

veronmaksaja

Just joo.. Minulla oli ammatti ja vakityöpaikka jo 19-vuotiaana.

Miehellä oli myös jo vakityöpaikka tuohon aikaan.

Sossuun ei ole tarvinnut ikinä turvautua vaikka 20-vuotiaana esikoisemme sainkin.

Lähipiirissä moni 20-21 vuotias mennyt lähiaikoina naimisiin....

Minä olin 19 kun menimme naimisiin.

Tänävuonna 5 vuotishääpäivä, eli siis ei edes mikään 'silloin ennen liitto' joten voi.

Olin silloin aivan varma suhteen jatkosta, vaikka tajusinkin olevani nuori. Nyt meillä on takana jo 10 yhteistä vuotta. Kyllä 20-vuotias on jo ihan aikuinen ja tietää, mitä tekee.

Kihlatkin vaihdettiin jossain vaiheessa. Olen nyt 38v ja edelleen saman miehen kanssa. Naimisissa ollaan ja kolme lasta. Ennen miestäni vietin aika bilevoittoista elämää pari vuotta. Vastaus kysymykseesi on siis kyllä.

Tavattiin kun olin 18, yhteen muutettiin vuotta myöhemmin kun muutimme samalle paikkakunnalle opiskelemaan, kihloihin menimme kun olin 21. Nyt edelleen hyvin onnellisesti naimisissa ja perheessä kolme lasta. Nyt ikää 37 vuotta. Niin ja sillä sossun luukulla ei olla koskaan käyty.

Mentiin kihloihin 1997. Sittemmin syntynyt pari lasta. Molemmilla yliopistokoulutus. Hyvät työt. Asunto ja auto. Ihan tavallista elämää. Voi sen oikean löytää jo silloin.

Mä itse olin sitten jo 22 vuotias.



Kohta 19 vuotta yhdessä.



Tunnustan, että mä olin niin lapsellinen seurustelun alussa. En todellakaan uskonut, että tästä tulee jotain vakavampaakin ekaan puoleen vuoteen. Hilluin ja töpperöin, en pitänyt tapaamisista kiinni. (en pettänyt silloinkaan enkä tähän päivään mennessä!!!)



Sitten kun tajusin, että tämä jannu on tosissaan mun suhteen. Oleskeli mun lapsuuden kodissa (äiti aina päästi sisään, kun oli niin kiva poika) ja siellä se sitten odotteli mua reissuilta..



Menihän siinä kaikkiaan pari vuotta yhdessä asumistakin, mies oli niin paljon järkevämpi kuin mä. Kävin mä töissä milloin missäkin ja jotain rahnaa kotiin sain. Hän opiskeli ja kävi töissä. Viisi vuotta yhdessä ja mentiin naimisiin ja vasta kahdeksannen vuoden jälkeen ruvettiin puhumaan yhteisistä lapsista. < olin selkeesti vakaampi.



Löysin hemmetin hyvän tyypin. Olihan tuokin tietyllä tavalla rämäpää ja menijä, naurua riitti. Kyllä, kolme vuotta nuorempi mies rauhoitti mut.. tai ainakin jaksoi katsoa sen tietyn ajan läpi.



Lapsien myötä olen oppinut hurjasti vastuuta, voin sanoa nyt, että olen aikuinen. :)

14-vuotiaana. Yhteen muutettiin kun olin 16-vuotias. Yhteinen omakotitalo rakennettiin kun olin 20-vuotias. Kihlat on vaihdettu jo muutama vuosi sitten ja lapsi olisi tervetullut perheeseemme.



Aina olen vakavasti tähän parisuhteeseen suhtautunut enkä koskaan ole sekoillut muitten miesten kanssa.

Muutin 20-vuotiaana yhteen avokkini kanssa, siinä vaiheessa olimme seurustelleet noin puoli vuotta. Kyllä mielestäni olen täysin sitoutunut avokkiini, kyllä tämä on aika vakavaa.

mutta kyllä 20-vuotias voi todellakin olla jo vakavissaan ja tietää mitä/kenet haluaa.

Ja tietysti oma esimerkki :P Tapasin mieheni kun oli juuri täyttänyt 21v, mies oli tuolloin 24v.

Nyt on oltu yhdessä 14 vuotta, ja olen edelleen 100%:n varma että hän on Elämäni Mies. Olemme vähintään yhtä onnellisia kuin tuolloin, vastarakastuneina.

Koulun päätyttyä, muutimme yhteen (olin 22v). Naimisiin siitä muutamien vuosien jälkeen, lapset siitä muutamien vuosien jälkeen. Nyt olen 43v ja edelleen naimisissa saman miehen kanssa..



Myrskyisät vuodet olivat ehdottomasti 20-26v, silloin riideltiin kyllä paljon, ihme kun pysyttiin yhdessä!

Olen mennyt kihloihin kakskymppisenä ja naimisiin kun olin 21. Nyt olen 37 ja saman miehen kanssa edelleen olen. Meillä on kaksi lasta ja akateemiset koulutuksetkin onnistuttiin hankkimaan, vaikka nuorena yhteen mentiinkin ;-)

21v. mentiin naimisiin, 23v. syntyi esikoinen... jälkikäteen ajateltuna olin liian nuori, mutta ei se silloin siltä tuntunut.

Kihlatkin vaihdettiin jossain vaiheessa. Olen nyt 38v ja edelleen saman miehen kanssa. Naimisissa ollaan ja kolme lasta. Ennen miestäni vietin aika bilevoittoista elämää pari vuotta. Vastaus kysymykseesi on siis kyllä.

Ja oikeasti tyhmät näin tekvätkin. Eiväthän he ole edes enhtineet saada kunnon koulutusta ja ammattia, millä perhettä elättää. Sosuun varaan en soisi kenenkään tulevaisuuttaan rakentavan.



veronmaksaja

yhteenmuutto, kihlat yms sitoutuminen liittyy mitenkään siihen että ei voisi opiskella ja tehdä osa-aikatöitä..



ja tää oli sille kuka kommentoi sossun luukulle menoa..

Jos on nuoresta asti saanut ottaa elämästään itsekin vastuuta, niin uskon että on tarpeeksi kypsä. Äitin pikku kullannuput on eri asia..

Itse sain esikoiseni 20 vuotiaana, olin tuolloin seurustellut mieheni kanssa vuoden. Lapsen ollessa 5 kk menimme naimisiin. Edelleen olemme yhdessä ja rakastamme toisiamme. En usko että eroamme, olemme molemmat sen luontoisia ettemme muihin hairahda ja täydennämme toisiamme. Emme myöskään paljon riitele, osaamme puhua keskenämme asiat halki, jos jokin ketuttaa.



Olemme kumpikin joutuneet erinäisistä syistä varttumaan aikuisten maailmaan varhain.

Edelleen onnellisesti yhdessä, 10v takana avioliittoa.



Riippuu ihmisestä. Tuntuu että jotku on valmiita sitoutumaan jo nuorena, toiset ei vielä edes 40v