Opettakaa lapsille tunteiden hallintaa!

kestä pienen lapsen kiukkua. Kannattaa lukea Keijo Tahkokallion kirjoja. Ne auttaa asennoitumaan sillä lailla että se kuuluu asiaan, ja vanhemman kuuluu olla järkkymätön kallio, jota vasten pikku raivoaja iskee päätäään. Toki tiedän omasta kokemuksesta että on joskus vaikea pysytellä aikuisena, mutta kun osa on niin mahdottoman hukassa. Tyyliin annan autossa suklaapatukan, jos tulet sieltä leikkikentältä / lopetat huutamisen / teet jotain mitä tehdäkseen ei todellakaan ole syytä antaa suklaapatukkaa.

Ennenvanhaan sitä kutsuttiin itsehillinnäksi ja kodeissa tiedettiin ettei lapsille pidä antaa periksi kun saavat raivareita. Nykyvanhemmat eivät uskalla kohdata näitä raivareita. Ei kyllä ihmekään kun eivät tiedä miten hoidella niitä.



Supernanny on minusta todella hyvä ohjelma, koska siinä annetaan keinoja hoidella näitä perusasioita! Ottakaa oppia! Tosin tukkapöllyllä pääsee helpommalla:) Mutta, koska se ei nykyään käy niin nannyn ohjeet sitten.



Onneksi mä kerkesin jo kasvattaa lapseni! Huomatkaa, että mitä varhemmin opetatte lapset tavoille sen helpompaa se on jatkossa.

Ja lapsen pitää saada itse nähdä itsestään se että kiukku loppuu, ei käy mitään, saa lohtua ja toisaalta kiukku ei johda mihinkään mitä halusi.

Eli kiukku ei ole vaarallista (siis uhmaiässä), se menee ohi (oppii hallitsemaan tämän kokemuksen kautta)ja sillä ei saavuta mitään (kun ei saavuta sillä mitään, kyseinen käytös vähenee ja loppuu ajan myötä).

Tosin tukkapöllyllä pääsee helpommalla:)

Se vain katkaisee tilanteen väkivaltaisesti ja oikeasti lapsi jätetään yksi tunteidensa kanssa. Siitä oppii, että jos näytän tunteistani kiukun ja vihan, koen väkivaltaa. On sekin tietysti parempi kuin antaa lasten riehua. Mutta jäähy on siitä hyvä, jos lasta ei samalla jätetä yksin, että siinä lapsi oppii ihan oikeasti hillitsemään itseään ja oppii sen prosessin muuten kuin pelon kautta. Tule mikä päivää vaan katsomaan meille minkälainen lopputulos on ilman tukistamisia.

Näiden kouluammuskelujen myötä tuli mieleen, että pyssyjen kieltämisten ja lukkojen sijaan varmasti toimivin ratkaisu olisi jos lapset saisivat jo kotoaan terveen itsetunnon ja keinot tunteiden hallintaan.

Tuntuu että ns. haastavien (=hankalien, ärsyttävien, vaikeiden) lasten kanssa koitetaan vaan selviytyä. Näin on usein kotona, mutta myös hoidossa ja koulussa. Sen sijaan tavoite pitäisi asettaa vielä ylemmäs ja tähdätä siihen että pelkkien "käytöstapojen" lisäksi lapset oppivat tunteidensa hallintaa ja säätelyä.

Avainasemassa tässä on kodit ja PIENTEN LASTEN vanhemmat. Uhmaiässä kun lapsi oppii sopivasti ilmaisemaan tahtoa, mutta myös sietämään pettymyksiä ja toisaalta huomioimaan toisia, niin ollaan jo hyvin pitkällä. Merkittävin pohja kaikesta myöhemmästä kehityksestä huolimatta luodaan jo uhmaiässä.

Laittakaa siis lapsillenne ehdottomat rajat, mutta rauhallisen jämäkästi ja pitäkää niistä kiinni, myös kaupassa, kylässä jne. Antakaa lapsen räyhätä ja uhmata kohtauksensa, mutta ette järkähdä, ettekä ryhdy keksimään temppuja tms. Näin lapsi oppii että kiukku tulee ja lopulta laantuu ja silloin saa lohdutusta vanhemmilta. 3v. on aika pieni räyhääjä, joten parempi oppia kiukun käsittelyä silloin kuin vaikkapa teininä kun tyttöystäväkuviot eivät menekään kuten haluaisi tai koulumenestys tai mikä nyt kenelläkin...

Kiukkua ei pidä estää ("ole kiltti nyt, nyt et huuda"), vaan antaa lapsen tutustua siihen, huomata ettei kiukulla saavuta mitään ja oppia käsittelemään sitä kuten muitakin tunteita.

että et sinä voi tietää millaiset olot näillä kouluammuskelijoilla on ollut kotona. Heillä on voinut olla tiukat rajat, rakastavat vanhemmat jne. mutta kun se ei katso sitä että päättääkö se ihminen myöhemmin mennä ja ampua se entinen tyttöystävä tai ne koulukiusaajat jotka ovat tehneet hänen elämästään helvettiä.

Noihin asioihin vaikuttaa niin moni muukin juttu kuin kotikasvatus.

Olen toki itsekin sitä mieltä että lapsilla tulee olla rajat ja heille pitää opettaa että mikä on sopivaa missäkin tilanteessa, mutta en sinällään usko että se "vanhan ajan" herranpelko olisi se ainoa oikea tapa. Lapsia voi kasvattaa hallitsemaan tunteitaan mutta ihan pienelle lapselle pitäisi ensin opettaa että mitä ne tunteet ovat ja minkä takia hän niitä tuntee. Kun ensin ymmärtää niiden tunteiden merkityksen, voi alkaa opettamaan sitä että miten niitä voi hallita. Tässä vaiheessa puhun vain ja ainoastaan negatiivisista tunteista ja tarkennettuna eniten vihasta. Muilla tunteilla ei ole samanlaista voimaa kuin vihalla, ja siksi olen sitä mieltä että sen hallinta on tärkeintä. Ehkä muutkin ovat tuota mieltä, en usko että kukaan haluaa lapsiensa olevan robotteja joilla on yksi ja sama tunne.

Mutta kuten sanoin, et ap _välttämättä_ tiedä noiden lasten kotioloista mitään (ellet tunne heidän perheitään, mitä epäilen kovasti). Tiedän yhden perheen omasta nuoruudestani, joilla oli herran kuri talossa. Jos lapsia suututti jokin, he saivat vain sanoa että "minua harmittaa tämä asia" ja tämäkin neutraalilla äänellä kaikki negatiiviset asiat piti kuitenkin sanoa ääneen, mutta ei tunteella. Mitään negatiivista ei saanut näyttää ikinä. Eivätpä he näyttäneet mitään positiivistakaan ikinä.

No, heistä esikoinen on nyt vankilassa törkeistä pahoinpitelyistä, keskimmäisen elämäntehtävä on bilettää ja nuorin karkasi kotoaan 16-vuotiaana.

Ääriesimerkkejä, mutta kuitenkin.