Käykö usein niin, että siitä lapsesta joka ei täytä vanhempien odotuksia, tulee

aikuisena kuitenkin se suosikki? Minulle on tainnut käydä niin: kävin lukion, menin kiltisti yliopistoon ja sain oman alani työpaikan. Nyt saankin kuulla vanhemmiltani koko ajan arvostelua mm. itsekkydestäni (kun olen paljon töissä enkä ehdi heitä katsomaan)ja siitä miten helpolla olen päässyt (just joo, itsestäänhän ne tutkinnot ja työpaikat tulivat). Nyt ne raha ja koulutus eivät olekaan enää tärkeintä. Minä en enää ymmärrä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää (vanhempieni mielestä siis).



Olen ehkä vähän katkera, kun mietin usein itsekin sitä, miten valtavan työn olen tehnyt vaikka valmistuakseni nopeasti, tehden samalla hanttihommia ja metsästäessäni oman alan työkokemusta. Nyt olen vihdoin alkanut saavuttaa jotain kaikella raatamisella. Ja vanhempani mitätöivät kaiken puheillaan, tuosta noin vain.



Ja tietysti siskoni, joka ei koskaan päässyt mihinkään opiskelemaan ja on edelleen paikallisessa ruokakaupassa töissä, on nykyään niin esimerkillinen että! Tekee rehellistä työtä ja on aikaa lapsille (joita vanhempani tietysti näkevät päivittäin kun sisko ei koskaan poistunut kotipaikkakunnalta).



Näinkö tämä aina menee? Vanhemmat ovat vain unohtaneet kaiken painostuksen ja kouluttautumis- ja menestymisvaatimukset, joilla meitä piinasivat kun olimme nuoria?