Lue keskustelun säännöt.
Kun lähipiiri ei osaa suhtautua erityislapseen...
24.11.2011 |
Miten olette toimineet näissä tilanteissa? Ongelmani on siis arvosteleva anoppi, joka ei suostu uskomaan että hänen rakkaassa pojantyttäressään voisi olla jotain vialla. Viimeksi kun kävin tytön kanssa lääkärillä, tyttö sai lähetteen neuropolille ja sitä ennen hän on ollut mm. toimintaterapeutin kanssa tekemisissä. Anoppi raivostui kun näistä kuuli, haukkui minut surkeaksi äidiksi ja laiskaksi. En kuulemma ymmärrä, mikä kuuluu normaaliin kehitykseen jne. Samalla hän haukkui lääkärimme, terapeutin leimasi "rahanahneeksi" jne.
Anoppi nyt on mitä on, mutta edes äitini ei tahdo uskoa, että tytöllä olisi jotain vialla. Kyselee hädissään että eihän vaan nyt lastensuojelu tule ja vie lasta jne. Tarvitsisin kovasti tukea, mutta mistä sitä saisin? Lähipiiristä en ainakaan.
Kiitos ja anteeksi.
Kommentit (9)
Meillä on erittän haastava ja vaikea erityislapsi. Esiteini poika.
Lähipiiri siis anoppi ja muuta lähisukulainen ei ymmärrä.
Ja kyllä lokaa tuli niskaan, kun tilanne äityi siihen, että lapsi jouduttiin laittamaan laitokseen. Emme osaa kasvattaa ja eihän ne ongelmat nyt niin pahoja ole. Ja täytyy ymmärtää jne.
Ja näistä marisijoista ei kukaaan oikeasti edes tiennyt kaikkea. Osa ei edes halunnut ymmärtää lapsemme diagnooseja.
Tukea heiltä ei ole koskaan herunut. Ei apuja, kun sitä olisi tarvinnut.
Olen heidän kanssaan mahdollisimman vähän tekemisissä ja joidenkin kanssa en enää lainkaan.
Suurimman tuen olen saanut puolisolta ja muutamalta todella hyvältä ystävältä. Ja terapian otin ja sain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On hän tajunnut, että lapsi ei ole normaali, mutta sen jälkeen olenkin saanutkuulla, että syy on yksin minun. Olisi pitänyt miettiä mitä tein raskausaikana (??) ja olen pilannut hänen poikansa elämän ja niin edelleen. Itkin varmaan 2 vuotta pahaa mieltä siitä kaikesta, mutta lopulta katkaisimme välit häneen kokonaan. Mies ei koskaan väistynyt rinnaltani. Hän halusi itsekin hajuraon äitiinsä.
Ymmärrän jollakin tasolla, että anopin reaktio on surua ja kriisiä, mutta hän ei pääse sen yli vaan jäi alkeellisimmalle portaalle: vihaamiseen ja syyllisten hakemiseen.
Emme tapaa ollenkaan, yksi mummu puuttuu elämästä.
Lapsen ongelmia vähätellään, syytellään kun jatkamme tutkimuksia (ne siis vielä kesken) ja pelotellaan tosiaan myös tuolla lastensuojelulla.
Todella ikävää.
Ihan kuin tilanne ei muutenkin olisi jo vaikea ja oma järki koetuksella kun miettii mikä lapsella on ja miten tulee pärjäämään elämässään.
Ystävistä ei myöskään ole minkäänlaista tukea ollut.
Kieltäminen on itsesuojelua näiltä läheisiltä. Yritä ymmärtää.
Suoraa puhetta voi jatkaa, mutta ihmeitä ei kannata odottaa. Voi todeta, ettei ole rak´kautta kieltää tosiasioita. Ja salailu on merkki heikosta itsetunnosta ja omahyväisyydestä sekä pätemisestä lasten kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veljelläni on kaksi lasta, joista toinen on koulupsykologin mukaan ns. erityislapsi. Lasta on kuljetettu ties minne tutkimuksiin, mutta mitään neurologista vikaa ei ole löytynyt.
Minä taas olen se ilkeä veljen sisko, joka ei vain tajua, että kyseessä olisi oikea erityislapsi joka tarvitsisi vain säännöllistä lääkitystä eikä ls:n tukea.
Olen hyvin paljon tekemisissä perheen lasten kanssa ja seuraan läheltä perheen (erityisesti äidin) käsittämätöntä kasvatustyyliä: Lapsia on jätetty yksin jo aivan vauvasta asti, tätä "erityislasta" kohdellaan kuin vähä-älyistä ja äiti tuntuu suorastaan vihaavan lastaan. Lapselle huudetaan, häntä eristetään (sujetaan pimeään huneeseen), hänelle nälvitään, häntä on minunkin nähden läimäytetty monta kertaa ym. ym.
Äidillä on mielestäni selvää alkoholiongelmaa, mutta käytännössähän minä olen vain ilkeä v*ttuilija ja haluaisin tuhota veljeni avioliiton...Antaa olla. En jaksa enää välittää.
Ensiksikään Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi!
Erityislapsi vaatii äidiltä paljon, muunmuassa sen, ettei välitä muiden sanomisista. Huono juttu jos läheiset eivät ole valmiita tukemaan Sinua - ei kehitysvamma mikään häpeä ole. Apua luulisin löytyvän samaisryhmistä - osoitteita varmaankin löytyy netistä, kunhan löydätte lapselle diagnoosin. Toivon Sinulle voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on vasta viimeiset pari vuotta varovasti alkanut puhua pojan ongelmista ja hiukan ehkä ymmärtääkin arkea erityislapsen kanssa.
Toisaalta ex-appeni on sitä mieltä, ettei mitään ongelmia olisi jos lapset asuisivat hänen valvovan silmänsaä alla eivätkä minun negatiivisessa vaikutuksessani..
Voimia! Yhteykksiä kanattaa pitää valikoidan ja säästää voimia siihen mikä todella on tärkeätä: lapsen auttamiseen jatukemiseen.
Lapsi oli kaksi vuotta erityisluokalla oppimisvaikeuksien vuoksi niin anoppi sanoi heti, että sitä ei saa kertoa muille sukulaisille eikä kavereille :/
Me kotona emme tätä asiaa hävenneet vaan puhuimme asiasta ihan suoraan.