Mies haluaa lapsen (-sia) ja minä en, mitä teen!?

Ja anteeksi kirjoitusvirheet! iPad ei aina osaa ihan ennakoida oikein...

Sanotaanko niin, että kyllä sitä nainen luonnostaan siihen omaan lapseensa rakastuu, eikä väkisin. Eihän sekään ole sanottua, että niitä lapsia alkais välttämättä tulla, vaikka lopettaisitkin nyt ehkäisyn. Vaikeaahan sitä on muiden näissä asioissa ketään neuvoa, mutta jos olisin nyt sinä, niin melko varmasti lopettaisin ehkäisyn ja antaisin lapsen tulla, jos olisi tullakseen. Ei se lapsi varmaan teidänkään hyvää elämäänne pilaisi, vaan toisi mukanaan aivan uudenlaista sisältöä ja tarkoitusta elämänne rutiineihin.

mies todellakin haluaa lapsia, et saa vähätellä sitä asiaa. Onhan se nyt todella tärkeä asia miehellesi. Varaudu siihenkin että teidän voi täytyä erota tämän asian takia. Hänellä on oikeus hankkia lapsia vaikka vielä jonkun toisen kanssa. Ei, sinä et voi hankkia lapsia vain miehen takia, siitä ei voi seurata hyvää jos tiedät että inhoat asiaa jo nyt.

niin silloin on reilua erota ja antaa miehelle mahdollisuus hankkia se perhe toisen kanssa. Niin se vaan menee. Jos miehesi ei saa lapsia, se luultavasti katkeroituu jossain vaiheessa ja purkaa sinuun. Näin kävi mun ystävälle..

Sinulla ehkä, mutta ei miehelläsi. Miehesi haluaa perheen eikä siis ole teidän nykytilanteeseen sellaisenaan tyytyväinen.



Tuo on kyllä niin iso ristiriita, että jos et lasta varmasti halua, päästä mies menemään.



Minulla on yksi lapsi. En ikinä kokenut mitään ihmeempää vauvakuumetta tms, mutta uskallan väittää että ilman lastani olisin jäänyt paljosta paitsi. Lapsi tuo elämään niin paljon iloa ja rakkautta ja aivan uudenlaisia tunteita joita ei voi tuntea ketään muuta kohtaan. Toki välillä väsyttää kovastikin, mutta se nyt vain kuuluu kauppaan.

Mulla maailman paras puoliso, mutta jos ei olisi halunnut lapsia (ja olisi siinä ehdoton), niin olisin kyllä eronnut. Eri asia, jos ei lapsia olisi kuulunut, silloin se olisi yhteinen vastoinkäyminen. Voitko käydä juttelemassa tästä vaikka ihan ammattilaisen kanssa? Tarkoitan, että selvität ihan kunnolla, mitkä ne syyt/pelot/kuvitelmat jne. ovat, jotka saavat sinut tuntemaan näin. Olisi reilua sun miestäkn kohtaan ja varmasti sinullekin, ihan sama jatkatko tämän vai jonkun toisen puolison kanssa.

Mies on ihan yhtä hukassa itsekkin, ei halua missään nimessä erota vaikka "päästäisinkin" menemään. Mutta haluaa siis ehdottomasti perheen. Minusta vain tuntuu että joku tässä päätyy onnettomaksi vaikka miten toimisi.



Lisäksi mieheni on todellinen uraohjus, joten tiedän että lapsi jäisi väkisinkin enemmän minulle vaikka itsekkin olen uralla suuntautunut. Pelkäänkatkeroituvani jos uhraan itseni meidän vuoksi.

Jos pelkäät tuota uhrautumista, niin olisiko oikeasti mahdottomuus tehdä miehen kanssa sopimus, että jos suostut hänen kanssaan lapsen hankkimaan, niin hän on se joka jää kotiin hoitamaan (imetysvaiheen jälkeen). Koska ei se niin voi mennä, että hän haluaa perheen sinun kustannuksellasi. Jos mies ei ole valmis jäämään lasta kotiin hoitamaan, niin ei hän ole valmis sitä lasta hankkimaankaan.



Koittaisin tuoda ainakin asian esille miehelle niin, että JOS asiaa harkitaa, täytyy miehenkin tajuta, ettei voi enää elää uraohjuselämää. Lapsen jälkeen hän elää perhe-elämää.

Se lapsenkaipuu oli niin kova, että lopulta oli vain kaksi vaihtoehtoa: joko mies taipuu lapsen hankintaan tai sitten erotaan ja minulle jää mahdollisuus perustaa perhe jonkun toisen kanssa.

Oma miehenikin on lapsirakas, mutta tullut siihen tulokseen, ettei omia halua. Minä en ole koskaan halunnut.



Mies ei ollut tajunnut lapsiperhe-elämän rankkuutta ollenkaan. Kun kaveripiiriin tuli lapsia, mies alkoi puhua, että meidän elämä on onnellista ja helppoa muihin verrattuna. Hän viihtyy sukulaislasten kanssa ja vielä mieluummin antaa lapset pois.



Ei anna hyvää ennustetta, jos miehesi haluaisi seurustella lasten kanssa pari tuntia päivässä ja olla "uraohjuksena" lopun ajan. Elämänmuutoksen suuruuden pitäisi olla selvillä ennen päätöksentekoa, varsinkaan jos et itse haaveile 50-luvun äidin roolista.



Jos mieheni joskus muuttaa mielensä ja haluaa lapsia, suhteemme päättyy. Moni suhde päättyy muutenkin. Ainakaan en jää yksinhuoltajaksi, mikä olisi pahin painajaiseni. Biologisista syistä mies voi lykätä lapsentekoa pitkäänkin, tilanne on silloin vaikeampi jos nainen haluaa lasta ja mies ei.

muiden lapsista välitäkään, niin silti se oma on aivan eri asia. Se tunteiden paljous ja suojeluvaisto jotka heräävät sen oman lapsen kohdalla ovat vaikeita asioita pukea sanoiksi. Sanon vaan, että saattaisit jopa yllättyä.



Jos olet varma kannastasi, niin anna miehen mennä tai sovitte jostain avoimesta suhteesta, jossa miehen on mahdollista tehdä se lapsi jonkun toisen naisen kanssa.. näin kyllä pikku hiljaa menetät miehesi sille perheelle toisen naisen kanssa. Huomaat hyvin äkkiä, ettet olekaan enää se ykkönen miehen ajatuksissa.



Kaikki muuttuu, kun se nyytti syliin lasketaan.

On äitejä, jotka hoitavat lapsensa hyvin, mutta eivät juurikaan saa iloa äitiydestä. Heistä tuntuu, että lapsen saaminen vie heiltä elämästä jotain hyvin tärkeää; oman tilan ja oman ajan. Varsinkin jos äidillä on joku intohimo elämässä, voi olla että hän kokee lapsen rasitteena, joka estää häntä toteuttamasta itseään.



Minulla on pari kaveria joilla on aina ollut etusijalla elämässä "se oma juttu", toisella työnsä ja toisella harrastuksensa. Molemmat ovat myöntäneet, että olisivat eläneet täysin tyytyväisenä myös ilman lasta. Väkisinkin tulee mieleen, että (vaikka nämä lapset ovat siis oikein hyvin hoidettuja) onko lapsi tosiaan pakko tehdä sillä asenteella, että katsotaan mitä tapahtuu. Ei lapsi ole mikään koekaniini, kyseessä on uuden ihmisen koko elämä. Vaikka kaikki aineellinen on hyvin, lapsi vaistoaa kyllä, jos hänestä ei olla aidosti onnellisia.



Äitiys ei ole mikään juttu, jota voi tehdä vasemmalla kädellä pari tuntia päivässä ja keskittyä sitten muuhun. Lapset on aina läsnä ja pitkään hyvin riippuvaisia kaikessa vanhemmistaan. Kun lapsen saa, ei omassa kodissaan saa olla sen jälkeen vuosikausiin rauhassa.

sellaisen naisen huonekaveri, joka oli tehnyt miehen painostuksesta lapsen viime hetkillä (oli 41). (Joo, me puhuttiin paljon koska oltiin samassa huoneessa niin pitkään eikä muuta tekemistä). Synnytys oli ollut ihan hirveä (siis ihan kaikilla tavoilla mietittynä, hyvä että selvisivät hengissä) ja toi äiti aivan sekaisin kaikesta, sekä fyysisestä rasituksesta että siitä, että hänellä nyt on se lapsi siinä. Hän ei kestänyt lapsen itkua ollenkaan, vaan tiuski sille ja valitti hoitajille, että toi vastasyntynyt "kiukuttelee". Hän oli päättänyt palata töihin heti kun se on mahdollista, eikä juuri näyttänyt kiinnostuvan lapsestaan. Mies kyllä toi ruusuja joka päivä, hoivasi vauvaa, syötti ja vaihtoi vaipat sekä aikoi jäädä kotiin. Siitä huolimatta se nyt vaan oli se äiti, joka oli siinä tuhannen päreinä, äärimmäisenä väsyneenä, pois rakkaasta työstään ja keskellä elämänsä isointa kriisiä. Vaikka mies tekis kaiken, on naisen kuitenkin kasvettava äidiksi eikä se aina ole helppoa.



Mä tulin heidän puolestaan vähän surulliseksi. Tiedän kyllä omasta kokemuksesta, ettei se lapsen saaminen ole aina onnea ja auvoa heti, ja että jos koko raskausajan on vaan kapinoinut sitä vastaan että pitää "muuttua äidiksi" niin eihän siihen lapseenkaan liitä etukäteen mitään positiivisia asioita. Lisäksi kun toi synnytys meni niin pieleen kuin voi mennä, ei ihme että hänestä tuntui kuin hän ois kohdannut äärimmäistä fyysistä ja psyykkistäkin väkivaltaa. Sanoin että kaikki muuttuu paremmaksi kun vaan ekan vuoden jaksaa, mut ymmärrän ettei se häntä lohduttanut yhtään. Mä en ole ollenkaan huolissani siitä, etteikö tuo vauva saisi hyvä lapsuuden, olin vain pahoillani tämän naisen vuoksi ja toivon että hän on löytänyt ne hyvät puolet äitiydessä.

Kyllä sinä opit rakastamaan lapsia kunhan se oma käärö on käsivarrellasi.

vaan päästät miehesi menemään. Et voi ikinä yksin korvata perheen lämpöä!

Jos mieskin sanoo tekevänsä melkein mitä tahansa, jotta suostuisit lapseen, niin se "mitä tahansa" lienee sitten parin vuoden koti-isyys, jotta sinä voit jatkaa imetysvaiheen jälkeen uraa.



Niin se menee, että se joka enemmän haluaa, joustaa.



Uskon, että kiintyisit kyllä lapseen ja pärjäisit äitinä, mutta onhan se suuri elämänmuutos. Lapset ja ura on kyllä mahdollista yhdistää (naisenkin), jos sovitaan pelisäännöistä ja vetovastuista.

katkeria äitejä, joiden mielestä lapsi pilasi elämän.



Vapauta miehesi ja anna hänen rakentaa rakastava, lämmin perhe, jonkun lämpivän ja välittävän ihmisen kanssa, joka kokee perheen tärkeänä ja on valmis antamaan sille aikaa, lämpöä, huolenpitoa ja rakkautta.

onko kenelläkään kokemusta siitä, että on tosiaan palannut töihin nopeasti ja mies on jäänyt kotiin? Entinen työkaveri palasi töihin kun lapsi oli 4 kk, eikä sitä yhtäkkiä katsottukaan hyvällä. Selän takana häntä pidettiin tunnekylmänä ja jotenkin laskelmoivana, ihmeteltiin eikö hän kaipaa lastaan ja onko hänelle vain oma ura tärkeää. Eli teit niin tai näin, niin jos ympäristö ei ole ymmärtäväinen, on nainen leimautunut jollain lailla joka tapauksessa kun saa lapsen.

minä ottaisin eron jos mies alkaisi painostamaan lasten tekoon, en halua ikinä lapsia, en ikinä. Omien lapsuuden kovien kokemusten vuoksi.

Kyllä se mies löytää jonkun itselleen sopivan lastensa äidin, joka hoitaa ne lapset täysin ja riittää kun mies käy vähän lätkämatsissa kersan kanssa sit vähän isompana jne.