Onko muita, jotka oman miehensä kautta tajuaa, kuinka kurja isä itsellä ollut?

eli alkoholisti ja psyykkisesti sairas.



Oman miehen ja lasten kanssa päälimmäisenä on tunne, että ihanaa, miten omat lapseni saavat nauttia terveen (!), rakastavan ja iloisen isän kanssa touhuilusta :)

eli alkoholisti ja psyykkisesti sairas.

Oman miehen ja lasten kanssa päälimmäisenä on tunne, että ihanaa, miten omat lapseni saavat nauttia terveen (!), rakastavan ja iloisen isän kanssa touhuilusta :)

peesi tälle. Oma isä hakkasi äitiäni, joi ja lauloi. Ymmärsin aivan pienenä, että hän ei ole mikään ihanneisä. Eli heti kun muistan kyenneeni ajattelemaan, olen tiennyt että isäni on mätämuna. Joten ei, miehestä ei tässä ole ollut varsinaisesti apua, vaikka muuten kelpo yksilö onkin.

Kyllä sen kurjuuden tietää, mutta vasta kun itse elin äitinä ja elin ne tunteet lastani kohtaan, niin ymmärsin äitini toiminnan kamaluuden. En ikinä ikimaailmassa voisi äitinä toimia kuten äitini toimi. Ennen omaa äitiyttäni olin yrittänyt hyväksyä ja ymmärtää äitini toiminnan, mutta äitiyteni myötä tajusin etten ikinä voi hyväksyä sitä saatikka ymmärtää.



Isäni oli kurja sinänsä että oli alkoholisti ja alkoholistina täysin epäluotettava. Isäni jätti myös äitini ja teki loppujen lopuksi itsemurhan. Mutta tästä kaikesta huolimatta isäni rakasti minua ja hyväksyi minut. Huononakin isänä sain kokea häneltä jotain hyvää, vaikka hän ei huolehtinutkaan minusta. Eli ymmärrän että kaipasit isäsi ihailua, minä sain sitä mutten mitään muuta. Se ihailu on kuitenkin kantanut osaltaan minua eteenpäin.

mutta sentään onneksi aivan eri planeetalta kuin oma, todella negatiivinen isäni

Kyllä sen kurjuuden tietää, mutta vasta kun itse elin äitinä ja elin ne tunteet lastani kohtaan, niin ymmärsin äitini toiminnan kamaluuden. En ikinä ikimaailmassa voisi äitinä toimia kuten äitini toimi. Ennen omaa äitiyttäni olin yrittänyt hyväksyä ja ymmärtää äitini toiminnan, mutta äitiyteni myötä tajusin etten ikinä voi hyväksyä sitä saatikka ymmärtää.

Isäni oli kurja sinänsä että oli alkoholisti ja alkoholistina täysin epäluotettava. Isäni jätti myös äitini ja teki loppujen lopuksi itsemurhan. Mutta tästä kaikesta huolimatta isäni rakasti minua ja hyväksyi minut. Huononakin isänä sain kokea häneltä jotain hyvää, vaikka hän ei huolehtinutkaan minusta. Eli ymmärrän että kaipasit isäsi ihailua, minä sain sitä mutten mitään muuta. Se ihailu on kuitenkin kantanut osaltaan minua eteenpäin.

Oma äitini ei koskaan kehunut, ei myöskään isäpuoli, ei halannut koskaan, ei tehnyt mun kanssa mitään. Ulospäin näytti malliperheeltä ja olihan mulla asiat silti loistavasti, tunnepuoli vaan täysi nolla.

mutta mun isä on 30-luvun kasvatti sodan traumoineen ja omalla laillaan rakastava isä.

isä joka tekisi vieläkin aikuisten lastensa eteen vaikka mitä, ihan oikeasti lähtisi vaikka kuuta hakemaan jos pyytäisin.



Ainoa mistä häntä voin syyttää on ettei kertonut koskaan että hänen kaltaisiaa miehiä ei ole muita, ainakaan minä en ole kohdannut. Oma tyttäreni ei koskaan ole saanut isältään sellaista ihailua ja rakkautta kuin minä isältäni, onneksi sitä rakkautta ja ihailua on riittänyt myös lapsen lapsille.

Minun mieheni on paras, mitä olen nähnyt.



Hän kannustaa, ihailee, kunnioittaa lapsiamme. Ei odota liikoja, näkee negatiivisetkin asiat positiivisina; riitatilanteessa peittoaa minut 6-0. Olen todella ylpeä hänestä, mutta samalla niin surullinen siitä mitä minä sain; sen vaativan ja ulkokultaisen isän jonka kanssa tuskin olen missään tekemisissä ja jolle lapsemme ovat kuin ketä tahansa.



Uskon, että pojistamme tulee vahvan itseluottamuksen omaavia iloisia miehiä.

oma isäni oli todella hyvä isä. Miehen kanssa kaikenlaista vääntöä ja usein valitettavasti menee sukset ristiin kasvatusasioissa

Isäni on arka ja ujo, mutta rakasti aina lapsia.



Miksi otin miehen, joka oli komea, mutta tunteeton, luonnehäiriöinen???



ILmeisesti otin miehen liian nuorena, kun en ollut sitä vielä tajunnut!!!

Ja on alkoholisti.



Oma mieheni sen sijaan aidosti rakastaa tyttöjämme, peuhaa niiden kanssa tauotta ja muistuttelee minua syömä-ajoista yms. Sanoo et häneelä on kolme prinsessaa, yksi niistä olen minä (hänen adoptiovaimonsa) ja sen osoittaa myös ja lellii tyttöjämme koko hereilläoloaikansa. Ei koskaan huuda tai ole väkivaltainen eikä suutu lapsille :)

kun luen näitä juoppojen, hullujen ja raivopäisten isien jälkikasvun kertomuksia sydän kurkussa. Ei meillä sentään luojan kiitos koskaan mitään tollaista ollut.



Lähinnä mun isääni vaan... ei kiinnostanut. Se oli etäinen ja välinpitämätön ja aika paljon ihan vaan poissa. En muista sen koskaan kysyneen mitään mun asioista, ikinä se ei ole halannut tai sanonut mitään... Sillä on ollut aina omat asiansa, ja lapset oli äidin homma, ja se oli aina mulle täysi selviö.



Eli ei mitään traumoja. Vaan ainoastaan sellainen itsestäänselvyys sen suhteen, että en ole koskaan ollut mitenkään tärkeä isälleni.



Ja nyt kun kysyt, jos sallin itseni pienen hetken kuvitella, että mulla olisi ollut samanlainen isä kuin oma mieheni on meidän lapsille... No joo, rupee kyllä vähän itkua pukkaamaan. Olisi se kyllä ollut jotain ihmeellistä - voi hitto miten olisikin ollut helpompi uskoa itseensä, eikä ehkä olisi ollut sitä mieletöntä hinkua miellyttää joka hemmetin jannua huomion toivossa.



Enpä taida tätä ajatusleikkiä jatkaa. Olisihan nuo asiat todella paljon pahemminkin voineet olla, siitä täytyy sentään olla kiitollinen.

tai sitten huomannut asian juuri päinvastoin

T. teräväkielinen vaimo

Todella kauniisti kirjoitettu isästäsi. Minä koen myös samalla tavalla omastani. Rakkautta riittää lapsenlapsillekin.