mua on alkanut kaduttaa että tein kaksi lasta

Jos sinusta oikeasti siltä tuntuu, niin kannattaa ottaa asia puheeksi neuvolassa tai jossain. Elä jää yksin miettimään asioita.

Itse esikoisen syntymän jälkeen olin täysin maassa, en tiennyt mikä mulla on, mutta en vaan jaksanut. Ajattelin, että tätä tarkotettiin sillä, että vauva-aika on raskasta.. Sitten kun vauvani oli 5kk, niin otin asian puheeksi lääkärissä ja kerroin miltä musta tuntui. Selvis sitten, että mulla oli synnytyksessä tullut kilpirauhasen vajaatoiminta ja oli päässy aika pahaksi jo. Sain lääkityksen siihen ja elämä muuttui totaalisesti! :) Olen niin onnellinen, että hankin apua ja sain sitä! Nyt odotan toista lastani ja sen pitäisikin syntyä tässä ihan koska vaan..

Voimia! Hanki apua itsellesi. Elämän ei tarvitse olla semmoista, miltä se joskus voi tuntua!

Ja oireet aika monenkirjavia? Masennusta, vetämättömyyttä, lihomista, haluttomuutta? Kannattaa ehdottoamsti käydä lääkärissä! Vauva-aika on rankkaa, mutta jos ilo katoaa kokonaan, niin jotain on kyllä vialla.

tulee niin hyvää äitiä kuin olisi halunnut olla. Äitinä ole ei aina ole helppoa, tulee tehtyä virheitä, kukaan ei ole täydellinen, mutta jokainen toki tahtoisi olla äitinä täydellinen. Jos kuitenkin pystyy näkemään omat virheensä, niin on mahdollisuus myös jatkossa välttää niitä, eli kasvaa koko ajan äitinä (ja ihmisenä) paremmaksi. Paremmaksi siis, ei täydelliseksi, aina sitä tulee tehtyä uusia virheitä, näin se vaan menee...

Kaikkiallahan sitä toitotetaan, että mitä tahansa elämässään voi katua mutta ei lasten tekemistä. Jos joku tälläkin palstalla tekee aloituksen, että tekisikö vielä sen kolmannen lapsen vai jättääkö siihen kahteen, niin heti on sen seitsemän ihmistä kannustamassa, että tee, tee, ilman muuta! Et tule katumaan!



Ja plaah, sanon minä. Jälkiviisaana voin todeta, että meille olisi riittänyt kaksi. Hitto kun mentiin vielä kolmaskin hankkimaan. Mutta RAKAS se kolmaskin on, en mä häntäkään pultsareille ole luovuttamassa :D Äitiys noin yleensä ottaen on vain ollut mun elämän suurin pettymys. Kahden kanssa homma olisi vielä mennytkin suht kivuttomasti.

Minkä ikäiset lapset?

Mielenkiintoinen kommentti: "Äitiys noin yleensä ottaen on vain ollut mun elämän suurin pettymys".



Kertoisitko lisää mitä tällä tarkoitat?

ekan lapsen kanssa vielä pystyinkin hellimään kuvitelmaa itsestäni hyvänä äitinä, niin toinen lapsi kyllä rikkoi sen illuusion. Yhden lapsen äitinä elämäni pyöri sen lapsen ympärillä, ehdin täyttää lapsen kaikki tarpeet ja olla aina lempeä ja kärsivällinen. Toinen lapsi teki minusta lyhytpinnaisen äidin, jolle on yksi ja hailee onko lapsen vaatteissa joku ruokatahra ja joka joutuu monta kertaa päivässä laskemaan hiljaa mielessään kymmeneen, ettei pinna palaisi. JA kun se pinna palaa, en tosiaan hengittele rauhallisesti ja sano "minua harmittaa" (kuten hyvät äidit varmaan tekisivät) vaan kiroilen railakkaasti ja säälin sen jälkeen itseäni vielä pitkään.



Jos olen rehellinen, niin minulla on ollut elämässäni hetkiä, että kaduttaa että toinen lapsi tuli tehtyä. Ennen yhtäkään lasta oli helppoa olla Hyvä Ihminen. Riitti että kierrätti, oli ystävällinen, mietti vähän toisia ja ympäristöä. Ekan lapsen kanssa se kävi paljon vaikeammaksi, kun ois pitänyt olla hyvä ihminen 24/7 ja näiden kahden kanssa siitä ei tule siis kerta kaikkiaan yhtään mitään. Ikävä olla joka päivä vastatusten omien virheidensä ja oman keskeneräisyytensä kanssa. :-/

Hei, riittää, että elää elämää lasten kanssa ja pitää heistä hyvää huolta. Älä arvostele äitiyttä suorituksena, siinä varmaan tulee jos jonkinlaista aaltoliikettä, milloin asiat rullaa ja millloin takkuaa, milloin pärjätään paremmin ja milloin huonommin. Pääasia, että elellään yhdessä niitä tasaisia vaiheita ja ylä-ja alamäkiä.Kaikissa yhteisöissä, niin perheessäkin on erilaisia vaiheita. Ei aina ole helppoa kasvattaa kahta lasta. Voimia ja tsemppiä! Muista olla itsellesikin ystävällinen, tuskin arvostelet muitakaan niin rankasti niin olehan itsellesikin ystävällinen!!!

että ois ihanaa, siis superihanaa, arvostella muiden äitiyttä siitä näkökulmasta, että tässä ois itse onnistunut paremmin. :D Ennen lasta äitiys oli minulle tahdon asia, nykyään tunnen lähinnä lämmintä myötätuntoa toisia äitejä kohtaan, niitäkin joita ennen omaa lasta lähinnä paheksuin ja ihmettelin.



Mut 11 esitti tärkeän pointin; jos äitiydestä tulee suorittamista, lapsi unohtuu. Kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi antaa lapsen kasvaa omaksi itsekseen, ei äidin käveleväksi käyntikortiksi.

Mulla on kaksi lasta, jotka on syntyneet yllättäen tosi pienellä ikäerolla. olen ollut välillä tosi väsynyt ja pinnakin on joskus kireä. En läheskään aina ole niin hyvä äiti kuin haluaisin. Silti mun on tajuttoman vaikea samaistua ajatukseen, että kaduttaisi toisen lapsen tekeminen.



En vain pysty ymmärtämään sitä. En sano tätä nyt moittiakseni, koska kaikilla on oikeus tunteisiinsa. En vain pysty näkemään tilannetta, jossa katuisin lapseni saamista.



Ja olen oikeasti melko varma, että jos saisin kolmannen en katuisi sitäkään, vaikka rankkaa joskus olisikin.

Ei äitiys ole suoritus, jossa voi onnistua tai epäonnistua. Liikaa tekijöitä sotkemassa asioita. Tietenkin äidin hyvinvointi on tärkeää myös, että lapsi voi hyvin.



Mikä sinusta on ollut vaikeinta äitiydessä? Monet äidit kokevat samalla tapaa riittämättömyyttä kahden kanssa ja jos lapsia tulee lisää, se tunne vain kasvaa. Tiedätkö, että lapset oppivat samalla sisarukseltaan monia äärimmäisen tärkeitä taitoja, ystävyydestä, riitelemisestä, toisen kanssa jakamisesta jne. Eivät lapset täydellistä äitiä tarvitse, eikä sellaista ole edes olemassakaan. Ei sinun kannata katua, turhaan kadut. Sinulla on ollut mahdollisuus tarjota jotain ainutlaatuista esikoisellesi: sisarus.

Mutta mietin päivittäin miten helppoa elämä olisi ilman lapsia. Onhan lapset valtava taakka ja rasite ja vaikeuttavat kaikkea normaalia liikkumista, matkustelua ja ylipäätään elämistä. Joskus mietin missä on kaikki hauskuus, kun elämä tuntuu olevan vain kakkavaippoja, jatkuvaa nukuttamista, tappelua, kurin pitoa, toisten tarpeiden täyttämistä ja sotkujen siivoamista. Blaah.



En siis kadu, mutta tunteet menevät päivittäin laidasta laitaan kun lapsettomana elämä oli ihanan tasaisen tylsää. Jotenki monen kotiäitivuoden jälkeen en osaa enää niin nauttia lasten kanssa viettämästä ajasta kuin esimerkiksi mieheni, joka töistä tultuaan nauttii peuhaamisesta ja leikkimisestä.

ekan lapsen kanssa vielä pystyinkin hellimään kuvitelmaa itsestäni hyvänä äitinä, niin toinen lapsi kyllä rikkoi sen illuusion. Yhden lapsen äitinä elämäni pyöri sen lapsen ympärillä, ehdin täyttää lapsen kaikki tarpeet ja olla aina lempeä ja kärsivällinen. Toinen lapsi teki minusta lyhytpinnaisen äidin, jolle on yksi ja hailee onko lapsen vaatteissa joku ruokatahra ja joka joutuu monta kertaa päivässä laskemaan hiljaa mielessään kymmeneen, ettei pinna palaisi. JA kun se pinna palaa, en tosiaan hengittele rauhallisesti ja sano "minua harmittaa" (kuten hyvät äidit varmaan tekisivät) vaan kiroilen railakkaasti ja säälin sen jälkeen itseäni vielä pitkään.

Jos olen rehellinen, niin minulla on ollut elämässäni hetkiä, että kaduttaa että toinen lapsi tuli tehtyä. Ennen yhtäkään lasta oli helppoa olla Hyvä Ihminen. Riitti että kierrätti, oli ystävällinen, mietti vähän toisia ja ympäristöä. Ekan lapsen kanssa se kävi paljon vaikeammaksi, kun ois pitänyt olla hyvä ihminen 24/7 ja näiden kahden kanssa siitä ei tule siis kerta kaikkiaan yhtään mitään. Ikävä olla joka päivä vastatusten omien virheidensä ja oman keskeneräisyytensä kanssa. :-/

Siis täysin samat ajatukset. Ainut vaan, että mä en kuitenkaan jotenkin kadu toisen lapsen hankkimista, ehkä enemmänkin kadun sitä että alunperin kuvittelin olevani parempi äiti enkä oikeasti tajunnut mitään.

Jos sinusta oikeasti siltä tuntuu, niin kannattaa ottaa asia puheeksi neuvolassa tai jossain. Elä jää yksin miettimään asioita.



Itse esikoisen syntymän jälkeen olin täysin maassa, en tiennyt mikä mulla on, mutta en vaan jaksanut. Ajattelin, että tätä tarkotettiin sillä, että vauva-aika on raskasta.. Sitten kun vauvani oli 5kk, niin otin asian puheeksi lääkärissä ja kerroin miltä musta tuntui. Selvis sitten, että mulla oli synnytyksessä tullut kilpirauhasen vajaatoiminta ja oli päässy aika pahaksi jo. Sain lääkityksen siihen ja elämä muuttui totaalisesti! :) Olen niin onnellinen, että hankin apua ja sain sitä! Nyt odotan toista lastani ja sen pitäisikin syntyä tässä ihan koska vaan..



Voimia! Hanki apua itsellesi. Elämän ei tarvitse olla semmoista, miltä se joskus voi tuntua!

Vierailija kirjoitti:

ekan lapsen kanssa vielä pystyinkin hellimään kuvitelmaa itsestäni hyvänä äitinä, niin toinen lapsi kyllä rikkoi sen illuusion. Yhden lapsen äitinä elämäni pyöri sen lapsen ympärillä, ehdin täyttää lapsen kaikki tarpeet ja olla aina lempeä ja kärsivällinen. Toinen lapsi teki minusta lyhytpinnaisen äidin, jolle on yksi ja hailee onko lapsen vaatteissa joku ruokatahra ja joka joutuu monta kertaa päivässä laskemaan hiljaa mielessään kymmeneen, ettei pinna palaisi. JA kun se pinna palaa, en tosiaan hengittele rauhallisesti ja sano "minua harmittaa" (kuten hyvät äidit varmaan tekisivät) vaan kiroilen railakkaasti ja säälin sen jälkeen itseäni vielä pitkään.

Jos olen rehellinen, niin minulla on ollut elämässäni hetkiä, että kaduttaa että toinen lapsi tuli tehtyä. Ennen yhtäkään lasta oli helppoa olla Hyvä Ihminen. Riitti että kierrätti, oli ystävällinen, mietti vähän toisia ja ympäristöä. Ekan lapsen kanssa se kävi paljon vaikeammaksi, kun ois pitänyt olla hyvä ihminen 24/7 ja näiden kahden kanssa siitä ei tule siis kerta kaikkiaan yhtään mitään. Ikävä olla joka päivä vastatusten omien virheidensä ja oman keskeneräisyytensä kanssa. :-/

Hyvin sanottu! Samaa mieltä!

T: 6 v ja 2 v lapsien äiti.