Eron jälkeen lapsen ikävä etävanhempaan?

Tässä minun kokemukseni, jos jaksat lukea:



Meillä ero tuli, kun lapset (2) olivat hyvin pieniä (vanhempikin alle 3v). Ikävä ei ollut ongelma useaan vuoteen, ihme kyllä, vaikka lapsista vanhempi olikin viettänyt isän kanssa paljon aikaa. Nuorempi oli vielä vauva, joten en odottanutkaan reagoivan. "Sain" elää ihan perus-yh-arkea vuosia lasten kanssa, koska isä ei juurikaan osallistunut lasten elämään. Uusi mieskin löytyi, seurusteltiin pitkään, muutettiin yhteen ja lapsia tuli lisää. Kaikki meni hienosti myös vanhempien lasten osalta. Isompien lasten isälle vakiintui vuosien saatossa se, että tapasi lapsiaan kerran kuussa korkeintaan. Uusi mieheni eli arkea lasten kanssa.



Sitten, murkkuiän kynnyksellä esikoisella alkoi valtava isän kaipuu. Uhma isäpuolta kohtaan nosti päätään ja tuli tutuksi "sä et ole mun isä"-jutut, joita en enää tuossa vaiheessa osannut odottaa. Vuosia olimme jo eläneet tasaista perhe-elämää, melkein kuin mikä tahansa ydinperhe. Toisaalta tuntui, että lapsi kaipasi isää hirveästi, nosti tätä poissaolevana oikein jalustalle, toisaalta oli vihainen, kun isä ei häntä huomioinut tarpeeksi. Varmaan hirveän hämmentävää lapselle. Kiukkukohtauksissa lapsi ilmoitti haluavansa muuttaa isälle (mikä ei onnistunut isän omien syiden vuoksi). Tätäkin on ehtinyt jatkua jo vuosia, tilanne elää aaltoliikettä. Välillä kaikki on ok kotona, välillä isälle muutto toisi lapsen mielestä ratkaisun kaikkeen. Raskastahan tämä on äidille ja myös isäpuolelle, joka on joutunut tahtomattaan "pahiksen" rooliin, helpoksi syntipukiksi (miten kehtaakin komentaa lasta, eihän se ole edes isä!). Isä pääsee tällaisessa tilanteessa "kuin koira veräjästä"; silloin kun tapaa lasta, lapsi pitää isää jalustalla ja valittaa kuinka äiti on kamala.



Lapsilla on varmasti monia tapoja reagoida. En oikein osaa auttaa sinua, ap, muuten kuin sanomalla, että yritä ihmeessä vain jaksaa. Kumpikin vanhempi on lapselle tärkeä ja vanhempien pitää jaksaa eron aiheuttamat kiukut ja muut.

miten saisin kaiken tehtyä parhain päin lapsen kohdalla?

Hän ei paljon kerro tunteistaan ja välillä sitten näen selvästi kuinka hän purkaa pahaa oloaan ärsyttämällä tai leikkimällä rajusti/riehuen.



Huoli on suuri ja näitä ei tietysti helpota yhtään se että lapsi purkaa kiukkunsa tietysti minuun ja isä on muodostunut lapsen mielessä mahtavaksi yli-isäksi.



ap.

Kiitos vastauksestasi!



Lapsi on nyt 6v. ja erosta reilu vuosi.



Ymmärrän ton teidän tilanteen myös täysin. Murrosikäisenä sitten kaikki tunteet kuohahtaneet pintaan ja voi olla että minunkin tilanteessani näin vielä tulee käymään silloin uudestaan... toivottavasti kuitenkaan ei *sormet ristissä*.



Raskastahan tämä on. Ja vanhempana minun tulee vain kestää, totta!



Äidin rooli on aika kiittämätön. :(

ap.

Meillä tosiaan lasten isä oli hyvin etäinen ja eleli omaa arkeaan uuden perheensä kanssa vuosia. Minä olen sinnitellyt olemalla arvostelematta isää ja tapaansa toimia, ajatellut, että lapsilla on oikeus muodostaa itse oma käsitys isästään. Joskus on kyllä ottanut tiukille, kun on tuntunut että kaikki menee omien lasten edelle.



Uudella puolisollani on varmasti ollut tiukkaa. Hän on ottanut isän roolin tosissaan, on tosin tiukka isähamo, mutta on sitä biologisille lapsilleenkin tasapuolisesti. Hän on nähnyt vuosien kuluessa isompien lasten biol. isän vastuunkantamisen vähäisyyden ja tehnyt itse ne asiat, joita isän kuuluu lasten kanssa tehdä. Sitten tulee kylmää vettä niskaan, kun murkku näkee isäpuolen "pahana" ja isän "puolijumalana"! Minä olen puun ja kuoren välissä, kun yritän olla kertomatta lapsille negatiivista isästään, samalla kuitenkin haluaisin saada lapset näkemään sen kuinka paljon uusi puolisoni heistä välittää ja ihan konkreettisesti heitä hoitaa (ei tietenkään hoida enää isoja lapsia, mutta on se, joka tekee ruokaa, vie lääkäriin, huolehtii että urheiluvälineet pelaa jne) ja tekee niitä isän asioita.



Tälalista tämä uusperheen arki on!

Musta on ihan normaalia reagointia. Mun sukulaisen erosta on reilu vuosi ja vasta nyt on lapsi ruvennut reagoimaan eroon. Yritä puhua ja olla ottamatta itseen vaikka kuinka ottaisi päähän kiukuttelu. Nyt sinun täytyy olla se aikuinen jolle lapsi uskaltaa kiukutella. Vaikeata, mutta uskon, että palkitsee aikanaan. Voimia sinulle.

Joo, toi taitaa olla kieltämättä aika tuttu kuvio. Teilläkään ei auta muu kuin odottaa että lapset aikuisia, silloin ne viimeistään nuo kuviot tajuaa ja huomaa eron biol. ja isäpuolen välillä.



Niinkuin aiemmin sanoin, kiittämätöntä työtähän tämä vanhemmuus on. Kukaan ei siitä tule kruunua kiillottamaan eikä palkintoja jakelemaan.

Onneksi nuo lapset ovat kuitenkin vanhemmille niin rakkaita, että tämän "työn" jaksaa oikeasti tehdä juuri heidän hyväkseen ja parhaakseen.



Kaikkea hyvää teidän perheellenne!



ap.

Musta on ihan normaalia reagointia. Mun sukulaisen erosta on reilu vuosi ja vasta nyt on lapsi ruvennut reagoimaan eroon. Yritä puhua ja olla ottamatta itseen vaikka kuinka ottaisi päähän kiukuttelu. Nyt sinun täytyy olla se aikuinen jolle lapsi uskaltaa kiukutella. Vaikeata, mutta uskon, että palkitsee aikanaan. Voimia sinulle.

Ymmärrän täysin että lapseni kiukku kohdistuu juuri minuun ja näinhän sen pitää mennäkin. Haluaisin vain todella kovasti vielä kuulla kokemuksia ja saada vertaistukea samoissa myrskyissä kulkeneilta?!?!

Ja´millä tavalla elämä siitä muuttui? Rauhoittuiko lapsen huoli ja suru? Missä iässä?

ap.

ja silti lapset ikävöivät poissaolevan luokse, edelleen. Ymmärrettävää se minusta on. On aikoja, kun se ei pahemmin tule ilmi, mutta taas jaksoja, kun se ikävä vaivaa enemmän.

ja silti lapset ikävöivät poissaolevan luokse, edelleen. Ymmärrettävää se minusta on. On aikoja, kun se ei pahemmin tule ilmi, mutta taas jaksoja, kun se ikävä vaivaa enemmän.

Onko se vaan sellaista ymmärrettävää "normaalia" ikävää vai sitä että suuttuessaan sinulle he huutavat haluavansa muuttaa isä luo??? Tai puhuvat välillä muuten vaan rakastavansa isää enemmän kuin sinua????????

ap.

poika oli 4v. ja jäi asumaan isänsä luokse puoleksi vuodeksi, kunnes yhdessä päätettiin, että poika muuttaa minun luo. poika oli aina 3vkoa ja 3vkoa kummankin luona, suurin piirtein. ekat kolmeviikkoa oli aika vaikeita ja poika reagoi tosi voimakkaasti oman itsensä mitoilla. kiukutteli ja itki isää. parin kk:n jälkeen tämä tasottui ja sitten alkoi se feikki-itkeminen "isää...yhyy..." joka tapahtui mystisesti aina sillon, kun olisi nukkumaanmeno aika. tähän kyllä aika topakasta tokaisin, että loppuu ja heti tollanen käytös ja kerroin asiasta pojan isälle joka oli samaa mieltä ja yhdessä kerrottiin lapselle, ettei saa tolla tavalla koittaa hyväksikäyttää, johan siinä tulee isällekin pahamieli.



nyt ollaan asuttu pojan kanssa isästä erillään parisen vuotta, mutta oon sitä mieltä, että jos isän elämäntilanne sen sallii (opiskelujen jälkeen, lähti näin aikuisella iällä opiskelemaan, kun nyt viimeinkin pääsi) ja poika tahtoo niin tottakai voi muuttaa isänsä luokse. ei mulla ole mitään sitä vastaan, pojalla on hyvä isä.



se miten selvittiin siitä alkuikävästä? varmaan siksi, koska se oli rajallinen aika, kun lapsi oli erossa isästä ja siitä kodista mistä lähdin itse pois. vaikeina aikoina laskeskeltiin yhdessä kalenterista öitä koska näkee taas isää ja kuinka kauan siellä on. juteltiin paljon, että mitä yleensä tekee isän kanssa ja sitten välillä vähän ujutin väliin kivoja juttuja mitä me oltiin yhdessä tehty. halittiin ja luettiin iltasatu sängyssä, että sai ajatukset pois isästä ja ikävästä.