Onko kellään ollut kauheita pakkoajatuksia kun vauva on pieni?

Siihen on apua. Hae sitä!

En sanoisi niitä pakkoajatuksiksi, enemmänkin ne ovat tulleet ja menneet. Mutta se tuleminen jo tuntuu pahalta. Lähinnähän ne liittyvät lasten vahingoittamiseen tyyliin " saisin sen hiljaiseksi jos tekisin näin tai näin" .

Minä en koskaan ole ollut masentunut, mutta silti noita ajatuksia on ajoittain ollut. Sanoisin että jos niitä on toistuvasti, on hyvä hakea apua.



4

jos siis tarkoitat ajatuksia lapsen fyysisestä satuttamisesta?



Esikoinen kirkui ekat 9 kuukautta ja minä itkin neuvolassa etää olen huono äiti kun tulee mieleen vaikka mitä kauheuksia jotta vauva edes hetken olisi hiljaa. Neuvolatäti sanoi että huono äiti on semmoinen joka toteuttaa ne ajatukset, ei se joka uskaltaa ääneen myöntää pahan olonsa.



Puhu asiasta avoimesti neuvolassa ja pyydä apua, isommissa kunnissa ainakin saa esim neuvolan kautta perhetyöntekijän auttelemaan pariksi päiväksi niin että saa itse nukuttua pahimman väsym,yksen pois.



Voimia sulle ja rohkeutta, parempi puhua kuin toteuttaa kamaluudet! Iso hali!

En pelännyt, että jotenkin vahingoittaisin lastani. Näin kuitenkin silmissäni ihan kuin etukäteen, mitä kamalaa voisi tapahtua, esim. kuinka pudottaisin vahingossa lapseni parvekkeen kaiteen yli tai lapsi putoaisi lahonneen kaivonkannen läpi. Toisinaan näen näitä kauhuja vieläkin. Ne ovat sellaisia lyhyitä painajaisia hereillä, joita on vaikea selittää. Olen ajatellut, että ne liittyvät jotenkin tähän äitiyden vastuullisuuteen enkä ole ottanut niistä murhetta.

Tyttömme huusi ensimmäiset 4kk joten univelkaa kertyi ja hermot oli tiukalla. Siinä kun vielä pyöri reipas 2 vuotias super energisenä niin meinasi silmissä sumeta kerran jos toisenkin... Tuli ajatuksia, että nakkaan tytön seinään ym, onneksi mitään en kuitenkaan tehnyt (joku järjen hiven vielä kaikui takaraivossa). Mutta huomasin auttavan sen, että kun sanoi sen kauheuden ääneen mitä teki mieli tehdä niin sen sitten jotenkin niinkuin kuuli itsekin mitä kamalaa sitä ajattelee ja järki astui kuvioihin. Onneksi tuo on nyt muisto enää vaina... :) Mutta voimia kaikille koliikki lapsen äideille ja tietysti muillekkin!!! Elämä vielä hymyilee...

Saattaa tulla vieläkin toisinaan, jos lapsi rääkyy ja on rasittava. On kai ihan luonnollista, jokaisella palaa pinna joskus... En tietenkään mitään tekisi, mutta mietin usein, että hyppään parvekkeelta, niin johan hiljenee ja pääsee tästäkin. Tai että heitän vauvan alas. Tuntuu hirveältä edes ajatella moista, tiedän!!! Enkä tosiaankaan ole näitä mietteitäni edes kehdannut kenellekään ääneen sanoa tahi edes loppuun itsekään ajatella.

Ekat 7kk oli ihan kamalia. Yksin vielä lapsen kanssa, apua ei paljon hoitamiseen saanut, saati, että öitä olisi voinut nukkua. Sitten vielä kaiken maailman muuta kiukuttelua (hampaita...) ja mulla päässä jo sumeni.

Soittelin kavereille ja itkin, että kohta lähtee henki multa tai lapselta, se jo helpotti, kun päästi ulos niitä höyryjä. Toki kiva olis ollut, jos ois apuakin saanut joltain, mutta... ;)



Välillä joskus vieläkin pinna kireenä jonkun päivän jälkeen, jolloin huutoa on ollut paljon, mutta ei enää niin kamalasti kuitenkaan. Nykysin lapsi on aika suloinen (oli se pienenäkin, mutta nyt kun siihen on jo tutustunut lisää..). Rakastan sitä kovasti, vaikka aika ärsyttävä kakara välillä onkin... :)

Koita jaksaa AP -ja kaikki muutkin toki!

mutta eivät välttämättä liittyneet mitenkään vauvan kiukutteluun tms. hankaluuksiin. Lähinnä vain se käsittämätön vastuu, mikä liittyy omaan lapseen ja etenkin tosi pienen vauvan hengissä pitämiseen, toi päähän kaikenlaisia outoja ajatuksia. Esimerkiksi vettä keittäessäni saatoin miettiä, että jos nyt kaataisin tämän keittimellisen kiehuvaa vettä lapsen päälle, mitä kävisi, tai jos nyt pudottaisin lapsen sylistäni maahan, mitä kävisi. Mielestäni en ole ollut masentunut, nämä jutut liittyivät minulla selvästi siihen, että tiedosti jotenkin tosi voimakkaasti, miten riippuvainen pieni lapsi on vanhemmistaan.

Öisim kum imetin ja olin tosi väsynyt niin pelkäsin kun vauva avasi silmänsä että tökkään silmiä jollain terävällä esineellä tai sormella tms.

En tiedä mistä tuo ajatus tuli ,mutta se oli kamala. tietenkään en tehnyt niin ja ne ajatukset hävisivät muutaman viikon kuluessa.

Ne eivät muutu todeksi.



Ongelma vain on se, etteivät ne välttämättä lopu, ellet saa asiantuntevaa apua. Kerro neuvolassa ja pyydä pääsyä psykologin juttusille. Niistä pääsee kyllä eroon sillä tavalla.

esikoisen vauva-aikana etenkin. Just noita parvekkeelta nakkausjuttuja ja muita. Ahdisti todella, kun vauva oli (ja on) rakkainta maailmassa. Kerran soitin johonkin auttavaan puhelimeen, kun oikein ahdisti. Siellä lohdutteli samoin, kuin täälläkin on jo kirjoitettu. Lisäksi käski tehdä omassa päässä " varasuunnitelman" , jos esim. halu viskata vauva käy liian suureksi.



Mun suunnitelmani: rauhallisesti vien vauvan pinnasänkyynsä, kävelen ulos asunnosta ja soitan joko miehelleni tai hyvälle ystävälleni.



Tietenkään en koskaan vauvaa vahingoittaa oikeasti tai suunnitelmaa käyttää, mutta oli jotenkin rauhoittavaa, että oli tuommoinen oljenkorsi.



Käsittääkseni liittyy nuo ajatukset juuri tuohon vastuullisuuteen ja sen tajuamiseen.



Nyt toisen kanssa tullut ajatuksia kerran tai pari, mutta paljon helpompaa on. Väsyneenä etenkin voivat kamalat pakkoajatukset vaivata.



Voimia ja tsemppiä! Olet loistava äiti ja ihana nainen!

Meidän esikoinen oli helppo vauva tämän meidän toisen rinnalla. Tytöllä kova temperamentti ja nyt ikää vasta 1v4kk. Rimpuilee ja karjuu, osoittaa ja vetää kädestä kun ei osaa kertoa. Jos ei saa tahtoa periks, huutaa ja raivoo niin kauan et saa tahdon periks. Välillä hirvittää kun takoo päätä seinään oikeen raivona...

Siinä vaihees vaan mietin et voi kun vois vaan kävellä tosta ovesta ulos. Usein toivon et lapset olis jo koululaisia.

Tosiaan, niitä tulee mieleen erityisesti kun on väsynyt. Pelkään tiputtavani vauvan portaissa, tai kaiteen yli, tai avoimesta ikkunasta. Pakko siirtää veitset ja sakset toiseen huoneeseen vauvan läheltä. Inhottavia ajatuksia, ikinä en satuttaisi vauvaa, nuo ajatukset vaan välähtää mielessä.

kun rekka tulee vastaan niin pelkään oikeesti et käännän auton rekan eteen. Kun nään rekan niin pitää puristaa rattia lujaa ja kunnolla keskittyä siihen että pysyn omalla kaistalla. En oikeen tajua mistä toi tulee. Lapset on 3 ja 8 vuotiaat, että vauvaa ei kylläkään oo. Tota pelkoa ei koskaan tule sillon jos vanhempi lapsi on kyydissä, ehkä se kertoo sitten syistä jotain...

musta tuntui jossain vaiheessa että mun maailma on kerralla muuttunut painajaiseksi kun lapsi synty. näin kokoajan kauheita kuvia lapsen päästä murskaantumassa milloin minnekin katukiveykseen tai portaan nurkkaan, koiran raatelemasta lapsesta, sänkyyn tukehtuneesta lapsesta jne.



ensin ajattelin kanssa olevani huono äiti kun " fantasioin" sellaista enkä kehdannut puhua ajatuksistani kenellekkään vaan ahdistuin yksinäni. sitten hoksasin että tuollaiset ajatukset tosiaan liittyvät siihen vanhemmuuden vastuuseen, huoleen lapsesta. että äidinvaistoni ystävällisesti viestittää minulle että vaaralliset portaat tulossa, pidäthän huolen ettet tiputa lasta. opettelin sellaisen tyylin että ihan oikeasti sanoin mielessäni näille ajatuksille että no niin, kiitos varoituksesta, nyt mene pois mielestäni. toimi ainakin minulla.

Ja ne ajatukset ovat pelottaneet itseäkin. Mulla on tullut molempien lasten syntymän jälkeen ja olivat tosi voimakkaita. Alussa ei ollut mitään mutta kun lapset olivat jotain 3kk se alkoi.

Onneksi neuvolassa kyselivät ja puhuin asiasta. Sain heti ajan lääkärille ja masennuslääkkeet sillä minulla todettiin synnytyksen jälkeinen masennus johon he heti puuttuivat. Onneksi tajusin hakea apua ja puhua vaikka se tuntui kamalalta. En ikinä haluaisi satuttaa lastani mutta pää sanoi toista. Hae apua heti!!!!

Eli äiti ei uskalla myöntää lapsensa välillä käyvän hermoille ja pelkää näyttää vihaa. tai ylipäätään myöntää että ketuttaa.

vaikka kuopus väsytti mua huomattavasti enemmän. Ilmeisesti olin vähän masentunut esikoisen syntymän jälkeen ja vastuu vauvasta oli tietenkin paljon murskaavampaa esikoisen kuin kuopuksen kanssa. En ollut ollenkaan varautunut siihen, miten sitovaa vauvan hoito on. Pakkoajatuksia tuli myös miestä kohtaan, mutta onneksi tie ajatuksesta toteuttamiseen oli niin pitkä, etten sitä koskaan kulkenut perille.

Ehkä vielä useammin minulla on väsyneenä pelkoja, että lapsille sattuu jotain. Kai se on hallinnan menettämisen pelkoa: kun olen väsynyt, suorituskyky laskee ja voin tehdä jonkinlaisen peruuttamattoman virheen, joka johtaa siihen että lapset kuolevat tai vahingoittuvat. Tyyliin: en vahdi parkkipaikalla heitä riittävästi ja he juoksevat auton alle; teen ajovirheen ja ajan kolarin; käännän selkäni ja he hukkuvat järveen tai uima-altaaseen jne jne...