Onko täällä ihmisisä jotka ovat selvinneet masennuksesta?

Pahimmillaan olen ollut omasta pyynnöstäni sairaalahoidossa, parhaimmillani tunnen lähinnä onnellisuutta koko ajan. Parasta aikaa elän nyt. Olen päässyt henkisen työskentelyn kanssa niin pitkälle, että osaan analysoida ja selättää masennuksen "aikomukseni" tietoisesti. Käyn kognitiivisessa terapiryhmässä käyntiä no: 3/8.





Aikaa tähän on mennyt vaihtelevasti 20 vuotta. Hakeuduin nuorisopsykiatrian puolelle alle 2-kymmpisenä ja viimeisin kontaktini psykiatrian puolelle on edelleen ollut oma-aloitteinen 39-vuotiaana.

mutta koskaan en ole ollut sairaalahoidossa eli en mitenkään järkyttävän vakavasti masentunut. Minulla ratkaiseva tekijä oli ison kynnyksen ylittäminen ja mielialalääkityksen aloittaminen. Se ihan oikeasti muutti elämäni.



Voimia, ap, koita jaksaa hakea apua ja jaksaa muutenkin.

Sairastuin teininä, oireilin jo murkkuna. En saanut kunnollista hoitoa oikeastaan ennenkuin täytin 20 ja siirryin aikuispuolelle hoitoni suhteen. Aika järkyttävää...sain noihin aikoihin myös toisen diagnoosin, joka selitti osan käytöksestäni. Siitä alkoi paraneminen.



Lääkkeitä söin jossain vaiheessa mutta lopetin ne parin kuukauden jälkeen, koska ne "tasasivat" liikaa enkä kokenut enää edes pieniä ilon tai surun pilkahduksia. Tunteet ovat tärkeitä minulle ja koen edelleen, että jos mahdollista niin kaikki niistä tulisi käydä läpi ja sietää ne. Minä tein näin ja vaikka vajosin syvyyteen useamman kerran (itsariajatuksia jne.), pääsin myös pois perusteellisesti. Opin ymmärtämään ajatusmallejani kun aikuistuin ja samalla kun koin konkreettisesti miltä tuntuu kun millään ei ole väliä, tajusin "isoja juttuja" ja lopulta myös sen, etten tahdo enää koskaan vajota.



En ole varma mikä tehosi; keskusteluapu, puolison tuki vaiko aika, mutta nyt ei masenna enää :). Olen ollut alavireinen edelleen, päivästä riippuen, mutta jotenkin päässyt yli siitä toivottomuuden tunteesta ja nähnyt myös itsessäni vahvuutta, hyviä puolia. Pikkuhiljaa aloin viime keväänä "heräämään" ja tuntemaan järjettömän suurta iloa, kiitollisuutta jne. kaikesta. Raivokohtaukset muuttuivat itkuksi (eikä siitä itkusta sitten loppua meinannut tullakaan), syömishäiriö seksinnäläksi. Aloin tajuamaan miltä näytän muiden silmissä, tajusin myös että en tarvitse keinotekoisesti muita ympärilleni. Vain ne, jotka välittivät aidosti...



Toivon sinulle ap kaikkea hyvää ja sitä, että löydät sen toivon pilkahduksen johon minäkin törmäsin viime keväänä. Kesällä sairaslomani loppui, pääsin työkkärin kurssille ja sitäkautta työelämään harjoittelemaan. Kaikille ei tietenkään käy näin onnellisesti, mutta et menetä mitään jos yrität- hae apua, hae vahvistavia kokemuksia, tee jotain. Kun nyt muistelen millaista oli olla masentuneena kotona, tulee surullinen olo- en tahdo enää koskaan kokea sitä.

ja ihan itse kärvistellessä. Masennukseen johti useiden vuoden vastoinkäymisten putki (keskenmeno, sairauksia, kuolemantapauksia, homeoikeudenkäynti...) sekä rankka työ. Ehkä toipuminen olisi mennyt nopeammin jos olisin käynyt lääkärissä ja vaatinut hoitoa. Yhdessä vaiheessa, kun töissä oli oikein kiire ja olin ihan loppu ja jaksoin sinnitellä vain siksi että pääsin lomalle, ja sitten lomalla isä yllättäen otti ja kuoli, menin työterveyshoitajalle itkemään oloa. Hän tarjosi viikon sairauslomaa. En ottanut, koska viikko ei olisi tehnyt yhtään mitään muuta kuin että kaikki sama paska olisi ollut taas edessä, plus viikon kasaantuneet työt.



Toipumiseni kesti vuosia. Nukuin ja lepäsin muuten paljon ja tein vain välttämättömät. Miehelle tarjoutui ulkomaan työkomennus ja olin siellä kotirouvana ja se osui juuri oikeaan saumaan. Nyt jaksan taas siivota ja puuhailla kotona asioita ja mieli on iloinen.

Mullakin masennus ja ahdistus ovat oireilleet jo lapsesta asti, johtuen turvattomuudesta, rakkaudettomuudesta, seksuaalisesta lievästä hyväksikäytöstä ja näistä johtuvasta 11-vuotiaana puhjenneesta syömishäiriöstä.



Mä aloin hakea apua nuorena aikuisena, n. 18-vuotiaana. Kävin välillä Lapinlahdessa syömishäiriöklinikalla ja välillä yksilöterapiassa ilman tuota syömishäiriötwistiä.



Mun paraneminen vaati sen, että mursin ja suostuin luopumaan täysin entisestä minäkuvastani ja maailmankuvastani. Se oli oikeasti pelottavaa. Mun piti alusta asti käydä uudestaan läpi oikeastaan kaikki asiat, siis pohtia syvästi oma minuuteni, ja löytää ymmärrys sille, että minä olen arvokas ihminen, minun tunteillani on väliä, ja minä vaikutan myös toisten ihmisten elämään.



Myös sen oivaltaminen, että onni ja onnellisuus ei ole toisista ihmisistä riippuvaista, eikä edes elämäntilanteesta riippuvaista, vaan se tulee sisältäpäin, eikä sisällä "sitku"-vaatimuksia. Eli sit ku mullon mies niin oon onnellinen tai sit ku on töitä tai sit ku sitä ja tätä.



En mä osaa tuota paremmin selittää. Vaati kovasti vaivaa myös oppia elämään ilman sitä tuttua ja turvallista murheessa möyrimistä, että oppi kommunikoimaan ihmisten kanssa normaalisti ilman että siihen aina tarvitsi liittyä narinaa ja valitusta ja pahaa mieltä.