G: Koulukiusaamisen uhrit, miten kiusattiin?Puututtiinko siihen?OV

kiusaaminen oli nimittelyä, tavaroiden tuhoamista ja silloin tällöin tönimistä, mut harvemmin mitään fyysistä. Mä koin voimakkaasti, että aikuiset ympärillä hyväksyivät kiusaamisen ja heidänkin mielestään minun olisi pitänyt olla erilainen (ja tämä on näin aikuisiällä paljastunut ihan todelliseksi asenteeksi, minun odotettiin jotenkin vain kiusaamisen myötä karaistuvan, oppivan puolustautumaan ja muutenkin itse selvittävän tämän asian).

Mä olisin toivonut aikuisilta:

- suoraa puhetta siitä, mitä tapahtuu ja miksi. Ei lapsi ymmärrä, eikä hänellä ole kykyä, tajuta ryhmädynamiikkaa, eikä hän ymmärrä ihmissuhteiden voimasuhteita samalla tavalla kuin aikuinen. Olisi ollut iso helpotus, jos joku olisi nimennyt sen, mitä tapahtui

- joko selkeää kiusaamisen hyväksymistä tai sitten sen kieltämistä. Meillä oli sellainen käytäntö, että kiusaamista käsiteltiin lähinnä äidinkielen tunnilla lukemalla joku tekstinpätkä, ja sit sama opettaja, joka siinä luokan edessä tuomitsi kiusaamisen, käänsi selkänsä koulun pihalla selkeän kiusaamistapauksen edessä. Esimerkiksi kerran ystäväni kaadettiin maahan ja kolme poikaa potki häntä, ja vähän matkan päässä seissyt välituntivalvoja väitti ettei hollut huomannut tätä tilannetta - vaikka siis kaikki muut pihalla olivat huomanneet. Tuollaisten aikuisten kanssa oli vaikea toimia; ei heidän puoleensa voinut kääntyä eikä heihin luottaa. Oli selvää ettei heillä ollut valtaa eikä otetta oppilaisiin.



Mä koen, että kiusaaminen olisi ollut helpompi kestää, jos se ei olisi ollu tabu, josta ei saanut puhua, ei yleisellä tasolla eikä käytännön tasolla. Asia, josta puhutaan, tulee näkyväksi ja vasta silloin sille voi tehdä jotain.

Itseäni kiusattiin kolmannesta luokasta ihan kahdeksanteen luokkaan asti vaikka vaihdoin välissä myös koulua.

Kiusaaminen oli nimittelyä, joka ylä-asteelle mennessä laajeni eli kiusaajat kertoivat eteenpäin ja näin ollen käytävillä kaikui nimittely huudot aina kun kävelin välitunnilla ohitse.

Kerran ala-asteella oli fyysistä kun eräs poika kävi kimppuuni ja melkein mursi käteni. Opettajat lähinnä toppuuttelivat, mutta koskaan eivät ottaneet mitään todella vakavasti.

Kahdeksannen luokan puolivälissä mittani tuli täyteen koska ei auttanut "toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos" menetelmä ja aloin haukkumaan pahimpia kiusaajiani takaisin. Tämän jälkeen opettajat ottivat minut puhutteluun! Tätä en todellakaan ymmärrä että vuosien kiusaamiseeni ei puututtu mutta kun kiusaaja tekee valituksen opettajille niin kiusattu otetaan puhutteluun.

Minun kiusaamiseni kuitenkin väheni ja loppui kun osasin jatkossa puolustaa itseäni yksin kerta aikuisista tähän ei ollut. Sanoin pahoja asioita takaisin, vaihdoin kaveripiiriä jonka seurauksena monet kaverini huutelivat myös kiusaajille.



Myöhemmässä vaiheessa tosin itselleni on tullut pelkotiloja, stressiä, ahdistusta mitä se nyt onkaan kun aloitin toisen ammatin. Pelkään koulujen käytävillä, ahdistun ryhmätöistä.. yhteen aikaan en voinut edes kauppaan mennä jossa oli vähän enemmän ihmisiä. Tuntui etten voisi hengittää ja että ihmiset katsovat minua etsien huonoja piirteitäni ja varmaan alkavat haukkumaan minua samoilla nimillä mitä olen saanut kuulla elämäni aikana 5-6 vuotta.

Mua kiusattiin lähes kaikella mahdollisella tavalla, henksiesti ja fyysisesti. Aikuiset vaan hokivat, että olen honokäytöksinen lapsi joka ärsyttää muita. Miten ihmeessä minä muita ärsytin kun tein kaikkeni pysyäkseni poissa muiden jaloista???



Luokassa en voinut jättää mitään pulpettiin koska tavarat joko hajotettiin tai varastettiin. Välitunneilla jätettiin porukan ulkopuolelle ja tehtiin kaikille selväksi, että mun kanssa ei saanut olla.

Liikuntatunneilla olin aina se jota ei valittu ja kovaan ääneen valitettiin kun mut jouduttiin ottamaan joukkueeseen.

Aina jos joku oli tehnyt jotain kiellettyä, mua syytettiin siitä vaikka mulla ei ollut osaa eikä arpaa asiaan. Pahimpana esimerkkinä se, että kun yksi koulun pojista putosi portaista poikien nahistelun takia minun väitettiin tönäisseen hänet alas vaikka en ollut edes samassa paikassa.



Esimerkkejä riittäisi vaikka naapureille jakaa =(.



Koska elettiin 80 -lukua opettajat eivät edes kyseenalaistaneet asiaa vaan minä istuin jatkuvasti jälki-istunnossa ja selvittämässä "tekemisiäni". Edes vanhempani eivät uskoneet koska eihän opettajat/rehtori voi olla väärässä.



Ainoastaan isoäitini ymmärsi minua ja yritti lohduttaa ja auttaa.



Kun peruskoulu loppui vaihdoin koulua toiselle paikkakunnalle ja kaikki muuttui. Silloin vasta tajusin, että ei se vika oikeasti ollutkaan minussa! Yhdeksän vuoden helvetin jälkeen oli mahtavaa olla yksi porukasta ja tasavertainen kaveri jopa pidetty.



Oma keissini kertoo oikeasti joukkovoimasta ja siitä kuinka julmia lapset voi olla jo ekaluokkalaisina ja siitä kuinka ekalla luokalla alkanutta kiusaamista ei saada katkeamaan koko kouluaikana!



Toivon, että nykyisin opettajat ymmärtävät puuttua asiaan eivätkä enää mahdollista tälläistä toimintaa. Monesti olen toivonut, että peruskoulun aikaiset opettajani mätänevät helvetissä koska eivät välittäneet puuttua asiaan vaan itse asiassa itsekin syyllistyivät kiusaamiseen! En eedelleenkään 20 vuoden jälkeen pysty olemaan olematta katkera =(.

Mua kiusattiin lähes kaikella mahdollisella tavalla, henksiesti ja fyysisesti. Aikuiset vaan hokivat, että olen honokäytöksinen lapsi joka ärsyttää muita. Miten ihmeessä minä muita ärsytin kun tein kaikkeni pysyäkseni poissa muiden jaloista???

Luokassa en voinut jättää mitään pulpettiin koska tavarat joko hajotettiin tai varastettiin. Välitunneilla jätettiin porukan ulkopuolelle ja tehtiin kaikille selväksi, että mun kanssa ei saanut olla.

Liikuntatunneilla olin aina se jota ei valittu ja kovaan ääneen valitettiin kun mut jouduttiin ottamaan joukkueeseen.

Aina jos joku oli tehnyt jotain kiellettyä, mua syytettiin siitä vaikka mulla ei ollut osaa eikä arpaa asiaan. Pahimpana esimerkkinä se, että kun yksi koulun pojista putosi portaista poikien nahistelun takia minun väitettiin tönäisseen hänet alas vaikka en ollut edes samassa paikassa.

Esimerkkejä riittäisi vaikka naapureille jakaa =(.

Koska elettiin 80 -lukua opettajat eivät edes kyseenalaistaneet asiaa vaan minä istuin jatkuvasti jälki-istunnossa ja selvittämässä "tekemisiäni". Edes vanhempani eivät uskoneet koska eihän opettajat/rehtori voi olla väärässä.

Ainoastaan isoäitini ymmärsi minua ja yritti lohduttaa ja auttaa.

Kun peruskoulu loppui vaihdoin koulua toiselle paikkakunnalle ja kaikki muuttui. Silloin vasta tajusin, että ei se vika oikeasti ollutkaan minussa! Yhdeksän vuoden helvetin jälkeen oli mahtavaa olla yksi porukasta ja tasavertainen kaveri jopa pidetty.

Oma keissini kertoo oikeasti joukkovoimasta ja siitä kuinka julmia lapset voi olla jo ekaluokkalaisina ja siitä kuinka ekalla luokalla alkanutta kiusaamista ei saada katkeamaan koko kouluaikana!

Toivon, että nykyisin opettajat ymmärtävät puuttua asiaan eivätkä enää mahdollista tälläistä toimintaa. Monesti olen toivonut, että peruskoulun aikaiset opettajani mätänevät helvetissä koska eivät välittäneet puuttua asiaan vaan itse asiassa itsekin syyllistyivät kiusaamiseen! En eedelleenkään 20 vuoden jälkeen pysty olemaan olematta katkera =(.

Mun parina ei haluttu olla, eikä mua haluttu ryhmätöihin mukaan.

Opettajat eivät mielestäni puuttuneet kiusaamiseen kunnolla. Osin siksi, että kiusaajat olivat ns. paremman väen lapsia. Pienellä paikkakunnalla se vaikuttaa paljon. Opettajat olivat myös tuudittautuneet siihen uskoon, että pienessä kivassa kyläkoulussa ei kiusata, todellisuus vaan oli ihan muuta. Kiusaajia ehkä hiukan nuhdeltiin, muttei sen kummempaa, koska ei edes oikein uskottu mitään kiusaamista olevankaan. Peruskoulu oli helvettiä, kiitos kiusaajien. Lukioon tuli myös pari näitä mun kiusaajia, mutta siellä muut oppilaat pistivät nämä kiusaajat ruotuun. Lukiossa meidän luokan yhteishenki on hyvä, eikä se sallinut kiusaamista.

Mutta onhan se todettu monellakin taholla, että mm. narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivät hakeutuvat usein opetustehtäviin, koska saavat siinä janoamaansa huomiota ja kumartelua. Toki myös esiintyviksi taiteilijoiksi, pyrkivät pääsemään johtotehtäviin jne. Itse tunnen yhden erityisen sairaan kiusaajanaisen, ja mikäpä hän olisikaan ammatiltaan ellei opettaja. Ei tosin onneksi alaluokkien luokanopettaja, vaan aineopettaja. Lisäksi vetää harrastusryhmiä lapsille. Excellent.



Itseäni kiusattiin myös useampi vuosi, ja opettajat katselivat touhua sormien läpi, kunnes vanhempani ottivat yhteyttä luokanvalvojaan, joka yhdellä puhuttelulla lopetti vuosia jatkuneen piinan. Kiusaaminen oli kaikenlaista matkimista, nälvimistä, naaman vääntelyä, ylipäätään jatkuvasti kimpussa olemista. Ja jos en reagoinut tähän, sain turpaani, eli kiusaaja kävi fyysisesti käsiksi.



Jälkikäteen ajatellen uskon tosissani, että kiusaaja oli ihastunut minuun, ja janosi huomiotani. Harmi vain, että hän sai jonkinlaisen kuninkaan aseman luokkamme poikien keskuudessa, eikä kukaan uskaltanut muuta tehdä kuin jäljitellä tätä pääpaskiaista. Ja kun tuuli kääntyi, lopettivat muutkin.



Eli ehdottomasti vanhempien on oltava aktiivisia ja vaadittava kaikenlaisen kiusaamisen lopettamista alkuunsa. Opettajat eivät välttämättä tee mitään nykypäivänäkään.

selväksi, että en hyväksy kiusaamista ja yritän kasvattaa lapsiani hyväksymään erilaisuutta. Silti en esimerkiksi pidä kauhean pahana, että poikaani oli viimeviikolla nimitelty (koulusta tuli viestiä asiasta). Puhuimme asiasta ja tein selväksi, että en hyväksy minkäänlaista nimittelyä hänen puoleltaan. Samalla kysyin pojaltani, että mitä se nimittely hänen mielestään tuntuu. Muuttaako se jotenkin sitä mitä hän on, jos joku sanoo häntä pillittäjäksi tai apinaksi? Sanoin, että on hyvä oppia siihen, että ei välitä. Tosin tiedän, että pojallani on hyviä ystäviä ja ns. puolustajia koulussa eli hän ei ole yksinäinen tms. Tietyssä mielessä olen siis sitä mieltä, että lapsia pitää opettaa myös sietämään kiusaamista.



Toinen juttu mitä olen miettinyt, ovat omat ala-asteaikani. Olin pullea ja rillipäinen, mutta en varsinaisesti koulukiusattu. Sain huutelua osakseni joskus, mutta en välittänyt siitä.



Luokallani ollutta tyttöä sen sijaan kiusattiin rankasti. Hän oli helppo uhri, sillä oli helposti tulistuva tyyppi. Toisaalta kiusaamisen aiheita myös riitti: hän oli ihan ok perheestä, mutta tukka aina likainen, likaisissa vaatteissa ja haisi. Siis haisi tosi pahalle. Mietin joskus lapsenakin sitä, että miksei hänen äitinsä auta häntä. Miksei hän käy suihkussa ja miksei äiti huolehdi puhtaista vaatteista? Meillä opettaja sai kiusaamisen laantumaan ja tällä tytöllä oli muutama kaveri, jonka kanssa hän pyöri. Luulen silti, että kiusaaminen jätti kyllä jälkensä... ja olen siitä hyvin pahoillani, että luokkamme antoi hiljaisesti kiusaamisen jatkua.



Niin, jotenkin olen tavallaan sitä mieltä, että tiettyyn pisteeseen asti kiusaamista voi oppia sietämään. Ja toisaalta tietyt asiat "eliminoimalla" kiusaamisen uhriksi joutumista voi välttää.

Minua kiusattiin suunnilleen koko alakoulun ajan. Kiusaaminen lähti liikkeelle todennäköisesti omasta huonosta itsetunnosta jota oli helppot tuhota jättämällä ulkopuolelle. Kiusaaminen oli siis ulkopuolelle jättämistä. Ryhmätöihin ei haluttu, viereen ei haluttu istumaan, koulumatkoja ei haluttu kulkea yhdessä. Mustamaalattiin, juoruiltiin selän takana, leviteltiin perättömiä juttuja. Liikuntatunnilla valittiin aina viimeisenä joukkueeseen ja opettaja joutui pakottamaan toisen joukkueen ottamaan minut joukkoonsa.



Kiusaamiseen ei puututtu opettajan taholta mitenkään. Koulussa oli paha olla, mutta tein kaikkeni, etteivät vanhempani huomanneet asiaa. Häpesin itseäni ja asemaani ja uskoin vakaasti siihen, että jos asia tulee ilmi, vanhemmat olisivat nostaneet "metakan" ja luokkakaverit olisivat näennäisesti lopettaneet kiusaamisen mutta eivät olisi siltikään hyväksyneet minua joukkoonsa.



Jonkun kerran kiusaaminen tuli tietysti kotoankin ilmi, mutta sinnikkäästi vakuuttelin, että kyse ei ole vakavast asiasta.



Yläasteelle mennessä päätin etten välitä ja että nuo ihmiset eivät ole arvoisiani. Jonkinaisella ylemmyydentunteen avulla selvisin.



Kiusaamiskokemus vaikuttaa edelleenkin elämässäni, olen melko heikko tilanteissa, joissa koen jääväni ulkopuolelle. Uskon myös omaksuneeni jonkinlaisen uhrimentaliteetin sillä jään edelleenkin usein ulkopuolelle tai viihdyn yksin. Olen yksinäinen susi.



Toisaalta olen vahva, ja olen rohkea puolustamaan heikossa asemassa olevia. Puutun herkästi näkemiini epäoikeudenmukaisuuksiin.